Huulipunamurhaaja (1956)

Törmäsin VHS-nauhoja seuloessani Fritz Langin rikoselokuvaan Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps, 1956). Katsoin sen viimeksi silloin, kun elokuva tuli televisiota vuonna 1995, mutta yllättävän hyvin se on jäänyt mieleen. Huulipunamurhaaja tunnetaan myös nimellä Kun kaupunki nukkuu, ja se oli tiettävästi Fritz Langin suosikkielokuvia. Lähtökohtana oli Charles Einsteinin kirjoittama romaani, joka ammensi William Heirensin (1928–2012) Chicagossa tekemistä veriteosta. Heirens tunnettiin nimellä ”The Lipstick Killer”. Epäilemättä Fritz Langin ohjaus ja Casey Robinsonin käsikirjoitus hyödyntävät aiheen sensaatioarvoa. Jo lähtökohtaisesti teos ei siis voi olla ”who done it” -tyyppiä, sillä murhaaja on tähti, tai ainakin julkkis, joka tulee heti esille. Elokuvan alku esittelee murhaajan (John Drew Barrymore) työssään: kemikalion lähetti astuu nuoren naisen asuntoon, avaa ensin oven lukosta ja palaa sitten tekemään tekonsa. Murhaa ei nähdä, mutta sitä ennakoi kirkaisu, josta siirrytään alkuteksteihin. Alun häiriintyneisyydessä on jo jotakin samaa kuin Hitchcockin Psykossa (Psycho, 1960) muutamaa vuotta myöhemmin.

Lang vertasi itse Huulipunamurhaajaa Saksassa ohjaamaansa klassikkoon M – kaupunki etsii murhaajaa (M – Eine Stadt sucht einen Mörder, 1931). Keskiössä ei lopulta ole niinkään murhaaja vaan se yhteiskunnallinen koneisto, joka elää rikollisuudesta ja joka ruokkii niin pelkoja kuin sensaatiohakuista julkisuuttakin. Elokuva seuraa paitsi poliisin ennen kaikkea lehdistön toimintaa. Huulipunamurhaajan maailmassa lehdistö on ulottanut lonkeronsa koko mediakenttään, ja Kynen mediakonserni esiintyy niin radiossa kuin televisiossakin. Yhtiön omistaja Amos Kyne (Robert Warwick) kuolee, ja poika Walter (Vincent Price) nousee johtoon. Samalla yhtiöön sukeutuu valtataistelu, jossa varsinkin Mark Loving (George Sanders) ja Jon Day Griffith (Thomas Mitchell) kamppailevat toimitusjohtajan pestistä. Huulipunamurhaajan tarina sattuu oivalliseen aikaan, sillä molemmat haluavat edistää uraansa ratkaisemalla arvoituksen. Keskiöön asettuu kuitenkin reportteri Edward Mobley (Dana Andrews), joka pääsee murhaajan jäljille ja asettaa jopa tyttöystävänsä Nancyn (Sally Forrest) syötiksi. Elokuvan tähtikaartia täydentävät vielä Ida Lupino toimittaja Mildred Donnerina ja Rhonda Fleming Walter Kynen puolisona Dorothyna.

Huulipunamurhaajassa eletään median hallitsemassa maailmassa, ja television välityksellä Mobley puhuttelee anonyymia murhaaja, joka lymyää suurkaupungin kätköissä. Sarjakuvien  suurkuluttajaksi paljastunut murhaaja seuraa innokkaasti töllötintä ja on tietysti paikalla, kun Mobley häntä puhuttelee. Murhaajan perhesuhteita kuvataan vain vähän, mutta katsojalle käy ilmi, että hän on adoptiolapsi, joka ei ole kokenut olleensa toivottu. Vaikka elokuva näyttää rakentavan hänestä yksiulotteisen populaarikulttuurin uhrin, Huulipunamurhaajan varsinainen juju on siinä, miten murhaaja on itse asiassa sen mediakoneiston tuotetta, joka esittäytyy julkisuudelle ongelmien ratkaisijna.