Elysium (2013)

Etelä-Afrikassa syntynyt, nykyisin Kanadassa vaikuttava Neill Blomkamp tuli tunnetuksi vuonna 2009 Peter Jacksonin tuottamasta tieteiselokuvasta District 9. Animaattorina ja visuaalisten tehosteiden tekijänä aloittanut Blomkamp on ohjannut jo toisen pitkän tieteiselokuvan, jonka voi katsoa ammentavan Etelä-Afrikan apartheid-politiikan perinnöstä. Vuonna 2013 valmistunut Elysium alkaa kuvilla, jotka tuovat mieleen Blomkampin synnyinkaupungin Johannesburgin. Maapallolla sijaitsevassa suurkaupungissa keskustan pilvenpiirtäjät ovat rappion vallassa, ja kaikkialle levittäytyy köyhyyden ja rikollisuuden hallitsema hökkelikylä. Elokuvan ensi-illan jälkeen Blomkamp totesi: ”Kaikki kysyvät näkemyksiäni tulevaisuudesta. Ei, ei, ei. Tämä ei ole science fictionia. Tämä on nykyisyyttä. Tämä tapahtuu nyt.” Teemojen – väestön kasvun, terveyserojen, luokkarajojen ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden – ajankohtaisuus on helppo todeta, mutta Blomkampin reaktiokin on ymmärrettävä: länsimaiselle katsojalle yhteiskunnallisen kehityksen räikeys näyttäytyy tulevaisuuden dystopiana, mutta siinä maailmassa, jossa Blomkamp itse varttui, nämä olivat, ja ovat, todellisuutta juuri nyt.

Elysiumin nimi viittaa antiikin Kreikan Elysioniin, tai Elysionin kentiin, mytologiseen paikkaan, jossa jumalien suosikit elivät kuolemattomina. Blomkampin elokuvassa eletään vuonna 2154, jolloin maapallo on ylikansoittunut ja saastunut ja hyväosaiset ovat paenneet Elysiumiksi kutsuttuun tukikohtaan avaruuteen. Se tapa, jolla Elysium on visualisoitu, tuo mieleeni 1970-luvun alun fantasiat tulevaisuudesta. Silloin, vakavissaan, kerrottiin mahdollisuudesta rakentaa tukikohta Lagrangen pisteeseen, kohtaan, jossa Maan ja Kuun vetovoimat kumoavat toisensa. Tukikohdassa voisi viljellä ympäri vuoden, ja pienen pinta-alan avulla voisi ruokkia isonkin väestön. Tuntuu, että Elysium on tietoinen tulevaisuuden menneisyydestä, kuvittelun perinteestä, ja juuri nämä visualisoinnit ovat elokuvassa kutkuttavinta. Pidin myös teknologian kuvittelusta, sillä vuoden 2154 laitteet olivat ”rasvaisempia” kuin yleensä, toden tuntuisia. Sen sijaan tarinalle en lämmennyt: Matt Damonin esittämä Max saa aimo annoksen radioaktiivista säteilyä ja sekaantuu kamppailuun, jossa risteävät Elysiumin kohtalo ja lapsen parantaminen onnelan ihmelaitteella. Loppuratkaisu palauttaa edistyksellisen teknologian köyhän kansan parhaaksi.