Tokion koneessa luin Iltalehdestä yleisöosastokirjoituksen, jonka kirjoittaja ei lähtisi matkalle, jossa alla on kymmenen kilometriä vapaata pudotusta - ainakaan muulla kuin Finnairin koneella. Yö pimenee, ja Iwo Jiman yllä kone tärisee turbulenssisa mutta matka jatkuu. Tokion ja Brisbanen välillä aikaeroa on vain tunnin, mutta uneni on jo aivan sekaisin. Ensimmäisen lennon jälkeen olisi ollut hyvä saada unta. Miten sekaisin rytmi mahtoikaan olla Neil Armstrongilla, Edwin Aldrinilla ja Michael Collinsilla, jotka asettuivat kuuta kiertävälle radalle tasan 40 vuotta sitten? Tai oikeastaan tasavuosia tulee siitä hetkestä, kun Armstrong painoi kenkänsä kuun tomuun. Itse olen tyytyväinen, kun koneeni tärähtää taas maankamaralle. Maapalloa ei mikään voita.Brisbanessa kello on seitsemän. Aamu on kolea, mutta kun aurinko pääsee lämmittämään, sää muuttuu kesäiseksi vaikka on keskitalvi. Taksinkuljettajani, montenegrolainen Boban, kertoo, että Brisbanessa on 2,5 miljoonaa asukasta ja kaikki on ”uutta”. Siltä Brisbane tosiaan näyttää: aivan kuin kaikki olisi vastikään rakennettu.
Iltapäivällä on ISCH:n hallituksen kokous, ensimmäinen pääluento ja vastaanotto. Oliko niin, että väsymys vastaa humalatilaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti