El Dorado (1966)

Olen nähnyt Howard Hawksin El Doradon viimeksi joskus 1980-luvulla. Turun Elokuvakerhon tutkimusryhmä oli tarkkaan tiiraillut Hawksin tuotantoa. Itse en ollut mukana Red River -piirissä, jonka Hawks-artikkeli ilmestyi sittemmin Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirjassa, mutta myöhemmässä screwball-piirissä Hawks oli yhä keskeinen nimi. Luin silloin Robin Woodin kirjan Howard Hawks (BFI), joka on kaikkien aikojen parhaita ohjaajatutkielmia. Kirjasta kuvastuu myös auteur-ajattelun armottomuus. Elokuvat, jotka eivät olleet ”aitoa” Hawksia, jäivät sivumerkinnöiksi. Sen sijaan Robin Wood nosti korkeaan kurssiin sellaiset elokuvat kuin Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings, 1939), Ilma on kohtalomme (Air Force, 1943) ja Rio Bravo (1959). Robin Woodille El Dorado oli viimeinen ”aito Hawks”. Leigh Brackettin käsikirjoitukseen perustuva western on kuin muunnelma seitsemän vuotta aiemmin valmistuneesta Rio Bravosta. Molemmat kuvaavat - hawksmaisesti - miesryhmää ja sen paneutumista tehtävän suorittamiseen. Molemmissa elokuvissa John Wayne esittää vahvaa hahmota, Rio Bravossa sheriffi John T. Chancea, El Doradossa revolverisankari Cole Thorntonia. Vahvan sankarin vastapainona on heikko mies: edellisessä Dean Martinin tähdittämä Dude, jälkimmäisessä Robert Mitchumin esittämä sheriffi J. P. Harrah. Molemmissa elokuvissa juuri nämä hahmot ovat koko tarinan runko: Rio Bravossa Dudea nöyryytetään jo ensimmäisessä kohtauksessa. J. P. Harrah nähdään alussa voimansa tunnossa, mutta hän vajoaa alennustilaan, juopoksi, jonka on pakko ryhdistäytyä. Robert Mitchumin roolisuoritus on loistava, ehdottomasti parasta koko elokuvassa.

Vanhojen veteraanien rinnalla molemmissa westerneissä on nuori samastumiskohde, Rio Bravossa Ricky Nelsonin esittämä Colorado, El Doradossa James Caanin tulkitsema Mississippi. El Doradossa vanha maailma on painumassa yötä kohti, ja elokuvan loppuosa onkin kuvattu konkreettisesti pimeässä. Vaikka kaikki päättyy parhain päin, Cole Thorntonin ja J. P. Harrahin aika on ohi. Loppukohtauksessa he kävelevät El Doradon kadulla - kainalosauvoihin tukeutuen. Elokuvan nimi on silkkaa ironiaa: Villin Lännen pieni kylä ei ole haaveiden kultainen kaupunki, mutta silti odotukset menestymisestä ja rikkauksista ovat ajaneet myös elokuvan henkilöitä eteenpäin, kohti väistämättömiä konflikteja.