Tähtien sota -saaga elpyi uudelleen kolme vuotta sitten elokuvalla
The Force Awakens (2015), joka oli seitsemäs episodi ja aloitti uuden trilogian. Nyt ensi-iltaan on tullut kahdeksas osa
The Last Jedi (2017), jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut
Breaking Bad -sarjasta tuttu Rian Johnson. Viime syyskuussa George Lucas ilmoitti, että hän haluaisi ohjata uuden syklin kolmannen osan. Tämä tuskin toteutuu, sillä huhut kertovat, että Johnsonilta olisi tilattu ideapaperi jo seuraavaakin trilogiaa varten. Kun bloggasin edellisestä episodista, ajattelin, että ohjaaja J. J. Abrams oli eräänlainen muutosjohtaja, jonka oli tehtävä linkittää yhteen vanha ja uusi ja siirtää fanikunta uuden trilogian kannattajiksi. Edellisessä episodissa oli paljon elementtejä vuoden 1977
Tähtien sodasta, ja Lawrence Kasdankin oli mukana käsikirjoitustiimissä. Disney oli ostanut Star Wars -tavaramerkin George Lucasilta vuonna 2012 ja oli tarpeen korostaa jatkuvuutta. J. J. Abrams on nyt vetäytynyt ohjaajan paikalta, mutta hän on kahdeksannen episodin tuottaja, ja tyylillisesti uusi elokuva muistuttaa edeltäjäänsä.
Episodissa VII linkitystä menneisyyteen rakensivat olennaisesti näyttelijät, Harrison Ford, Carrie Fisher ja
Mark Hamill. Nyt tuntuu, että fiktiiviset – ja todelliset – kuolemat
verottavat vanhaa kaartia. Han Solo sai surmansa
The Force Awakens -elokuvassa, Carrie Fisher menehtyi joulukuussa 2016 – ja nyt joulukuussa 2017 Luke Skywalkerin viitta lehahtaa ilmaan kaukaisella kalliosaarella. Olisiko niin, että tämän trilogian tehtävä on sanoa pitkät jäähyviset vanhalle
Tähtien sodalle? Kun episodi IX tulee ensi-iltaan jouluna 2019, nuoret sankarit ovat yksin ja menneisyydestä on vain muisto.
The Last Jedi -elokuvassa nuorennusleikkaus tapahtuu kovalla kädellä, ja tämän joutuvat kohtaamaan sekä Ensimmäinen ritarikunta että Vastarintaliike, jonka jäsenet käyvät vähiin. Edellisessä elokuvassa mystisen Snoken (Andy Serkis) kätyri Kylo
Ren (Adam Driver) tuntui monien mielestä liiankin poikamaiselta pahuuden ruumiillistumaksi. Hän oli kuin Darth Vaderin karismaan ihastunut nuori, joka ei ole vielä löytänyt omaa identiteettiään.
The Last Jedi -elokuvassa Kylo Renin naamiota kutsutaan monessa yhteydessä typeräksi ja lapselliseksi, ja lopulta Kylo iskee sen säpäleiksi. Jatkossa hän ei ole Darth Vaderin kopio vaan omanlaisensa hahmo, jota vielä kasvoille vedetty näyttävä arpi korostaa. Hänellä on haava, joka ei koskaan umpeudu. Tätä aihetta epäilemättä jatketaan seuraavassa jaksossa. Mutta olennaista on sukupolven vaihdos: Kylo Ren halkaisee Snoken kahtia, jolloin paikka pimeyden ytimessä on vapaana. Hän tarjoaa sitä myös Reylle (Daisy Ridley), joka kuitenkin säilyy uskollisena Vastarintaliikkeelle. Myös ”hyvien” maailmassa vanhat saavat väistyä. Vain Leia on mukana elokuvan loppuun asti, mutta hän luovuttaa johtajuuden Poelle (Oscar Isaac). Jos alkuperäiset
Tähtien sota -hahmot vielä valkokankaalle ilmestyvät, he ovat joko haamuja tai tietokoneanimaatioita. Onneksi on jäljellä Chewbacca (Joonas Suotamo), jota tarvitaan jatkossakin.
Katsellessani
The Last Jedi -elokuvaa mietin paljon sen näkemyksiä sukupuolisuudesta. Edellisessä elokuvassa Rey oli ehdoton keskushahmo. Hän on uuden
Tähtien sota -sarjan ”Luke”, jonka syntyperä on arvoitus.
The Last Jedi jättää Reyn identiteetin vielä avoimeksi, mutta siitä esitetään kaksi vastakkaista näkemystä. Yrittäessään taivutella Reytä pahan puolelle Kylo Ren korostaa Reyn alhaista syntyperää. Jätteidenkerääjä Rey onkin uuden syklin alussa. Luke Skywalker puolestaan uhoaa Kylolle, ettei tämä ole vielä nähnyt viimeistä jediä. Luke voi sulautua maailmankaikkeuteen, mutta jedit jäävät eloon. Kenessäpä muussa olisi ripaus jedien (oletetusta) aatelisuudesta ellei juuri Reyssä, ja tähän varmasti palaamme seuraavassa episodissa. Nähtäväksi jää myös, millainen suhde on Renillä ja Reyllä, jotka tässä jaksossa vetävät toisiaan puoleensa – vähän samaan tapaan kuin Leia ja Luke alkuperäisessä
Tähtien sota -syklissä.
The Last Jedi -elokuvassa ”hyvä” ja ”paha” eivät lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Niiden yläpuolellakin toimii tarkemmin määrittelemättömiä voimia. Ainakin siellä huseeraavat asekauppiat, jotka varustavat sekä Ensimmäistä ritarikuntaa että Vastarintaliikettä. Palaan vielä kysymykseen sukupuolisuudesta.
The Last Jedi sisältää hämmästyttävästi kaksi itsemurhaiskua/uhrautumista, ja kolmaskin on hyvin lähellä. Alussa nuori nainen uhrautuu pudottamalla pommit Ritarikunnan aluksen yllä ja räjäyttää samalla itsensä. Kun Leia makaa sairasvuoteella, Vastarintaliikkeen komentajaksi nousee vara-amiraali Holdo (Laura Dern), joka urhaa itsensä ohjaamalla pääaluksen kohti Ritarikunnan risteilijää. Käsikirjoituksellisesti tämä on keino korostaa Holdon rohkeutta, sillä hetkeä aikaisemmin Poe on asettanut kyseenalaiseksi tämän johtamiskyvyn. Holdon harkitsevuus asettuu Poen ja Finnin (John Boyega) rämäpäisyyttä vastaan. Poe tunnustaa olleensa väärässä ymmärrettyään, mistä on kyse. Kolmas uhrautuva nainen on Rose (Kelly Marie Tran), joka estää Finniä tekemästä itsemurhaiskua elokuvan lopussa. Tarinan tasolla nähdään siis kolme itsemurhaiskua, joista vain mies pelastuu. Rose tuntuu myös ensin kuolevan, mutta lopussa hänet nähdään peiton alla, mikä mahdollistaa Finnin ja Rosen rakkaustarinan jatkon.
The Last Jedi -elokuvassa Poella on vahva halu joukkojen johtoon ja lopulta tämä toteutuukin, kun Leia pyytää Poeta johdattamaan Vastarintaliikkeen ulos vuoren sisältä.
The Last Jedi palaa sukupolvien vaihdokseen aivan viimeisissä kuvissaan. Kasinokaupungissa lapset ovat tallirenkeinä, lapsityövoimana, samaan aikaan, kun asekaupalla rikastunut yläluokka juhlii pelihallissa tai rempuaa hevoskilpailujen katsomossa.
Tähtien sota -saaga on ammentanut diktatuurin ja vastarintaliikkeen jännitteestä jo vuosikymmenien ajan, ja tuntuu, että jossakin historiallisissa kerrostumissa kummittelee Kolmannen valtakunnan ja Ranskan vastarintaliikkeen luoma arkkityyppinen kamppailu.
The Last Jedi -elokuvassa vapauden kaipuu saa uusia lisiä, kun kilpahevoset (tai mitä ne sitten ovatkaan) pääsevät vapaasti kirmaamaan luontoon. Eläimet on vapautettava vankeudesta! Viimeisissä kuvissa karsinaan jäävät vielä lapset, vaikka heidän holhokkinsa ovat jo vapaalla jalalla. Näistä lapsista kasvaa – vankeuden ja kärsimyksen kautta – uusia Vastarintaliikkeen aktiiveja, joita tarvitaan siinä vaiheessa, kun Rey, Poe ja Finn alkavat harmaantua.
Pidin lopun tähtitaivaskuvasta, joka muistutti enemmän William Wylerin
Ben Hurin (1959) Beetlehemin tähteä kuin
Tähtien sodan normiavaruutta. Hieno kunnianosoitus vanhalle Hollywoodille
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti