Comanche 9–10

Palaan kolmen vuoden tauon jälkeen Hermannin piirtämään ja Gregin käsikirjoittamaan Comanche-sarjakuvaan, jonka albumit 9 ja 10 on nyt julkaistu suomeksi Zoom Teufelin kustantamina. Aiemmat albumit ovat ilmestyneet Jalavan (1) ja Apollon (2–8) julkaisemina vuosina 2005–2014. Ensimmäiset Comancheni luin Zoom-lehdestä 1970-luvulla, ja mieleen on jäänyt sarjakuvan voimakas värimaailma – mutta tietysti myös mukaansa tempaavat tarinat. Asko Alasen toimittamat ja Antti Rauhalan suomentamat albumit Paholaisen riemuhuuto (Et le diable hurla de joie…, 1981, suom. 2017) ja Algernon Brownin kuolema (Le Corps d’Algernon Brown, 1983, suom. 2017) ovat olennainen lisä aiempaan kirjallisuuteen jo siksikin, että ne jäivät viimeisiksi Hermannin piirtämiksi Comanche-tarinoiksi. Vuoden 1983 jälkeen seurasi tauko, ja Greg jatkoi sarjaa vuonna 1990 piirtäjä Michel Rougen avustamana. Paholaisen riemuhuuto nostaa keskiöön Red Dustin, sarjan avainhenkilön, johon lukijat tutustuivat jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa Tintin-lehdessä vuonna 1969. Paholaisen riemuhuuto alkaa ekspressiivisin värein: ilta-aurinko valaisee päähenkilöt, jotka ohittavat tulen tuhoaman farmin. Kahdeksas albumi Sheriffit (Les Shériffs, 1980) oli loppunut siihen, miten Red Dust ja Comanche olivat jälleen yhdessä Greenstone Fallsissa, ja sinne Paholaisen riemuhuuto sijoittuukin. Edellisissä albumeissa Red Dust on kuvattu ristiriitaisesti, välillä kostonhimoisena ja ahneenakin, ja uudessa tarinassa hän tuntuu vetävät mutkia suoraksi etsiessään syyllistä outoihin tulipaloihin. Hermann on parhaimmillaan yöllisten toimintajaksojen kuvaajana, varsinkin lopun kanottimatka jää mieleen. Arvoituksellinen on viimeinen kuva, jossa pohditaan, miten aiheettomat epäilyt ovat vaikuttaneet Cheyenneen.

Algernon Brownin kuolema on hieno päätös Hermannin piirrostyölle. Gregin käsikirjoituskin on mutkikkaampi kuin edellisessä tarinassa, joka eteni suhteellisen suoraviivaisesti. Nyt Greg rakentaa jännitystä paralleelikerronnan avulla. Albumin alkuperäisnimi ei niinkään viittaa Algernon Brownin kuolemaan vaan hänen ruumiiseensa, jonka Red Dust miehineen löytää sateiden piiskaaman Kolmen kuutosen tilan liepeiltä. Papereiden mukaan ruumis on Algernon Brown, mutta tarina osoittautuu mutkikkaammaksi, kun sheriffin mukaan kyse on Pinkertonin toimiston etsivästä. Ennen pitkää Red Dust päätyy Laramiehin tapausta selvittämään. Tässä kohtaa tarina palaa albumiin Laramien punainen taivas (Le ciel est rouge sur Laramie, 1975), jossa Dustin kostonhimo oli häiritsevää. Nyt hän pukeutuu keikariksi sulautuakseen kaupungin elämänmenoon. Samaan aikaan Greenstone Fallsissa Comanche on aavistanut, mistä on kyse... Viimeisessä Comanchessaan Hermann on loistelias: pidän erityisesti siitä viivapiirrosmaisesta tyylistä, jolla Hermann luo tunnelmaa öisiin, usvaisiin kuviin.