Hobitti – Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014)

Hobitti – Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014) on Peter Jacksonin ohjaaman Hobitti-trilogian päätösosa ja jatkaa suoraan siitä, mihin toinen osa Hobitti – Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013) päättyi. Itse asiassa toinen osa huipentui tv-sarjamaiseen cliffhangeriin, kun lohikäärme Smaug suuntasi kohti Järvikaupunkia tekemään tuhoaan. Tolkienin alkuperäisromaanissa, tai oikeastaan sen suomennoksessa, Smaugin lähtö on sivulla 253, kun koko romaanilla on mittaa 328 sivua. Ratkaiseva musta nuoli viuhui lohikäärmeen sisuksiin jo sivulla 271, mikä kertoo elokuvallistamisen prosessissa tapahtuneista mittasuhteiden muutoksista. Olisi ollut mahdollista ottaa Smaugin surmaaminen jo toiseen osaan, mutta ehkä nykyinen ratkaisu on ollut dramaturgisesti mielekkämpi, kun kolmas osa on saanut mieleenpainuvan aloituksen. Muussa tapauksessa kolmannen osan sisältö olisi jäänyt laimeammaksi ja nykymuodossaankin (liikaa) painottuvat taistelut olisivat saaneet kohtuuttomasti painoarvoa. Miltähän cliffhanger on tuntunut niistä katsojista, jotka näkivät toisen osan ensi-illassa vuonna 2013 ja saivat odottaa vuoden jatkoa? Toisaalta kaikki ovat tietysti tienneet, että armoton tulikaste odottaa Järvikaupunkia ja että lohikäärme tullaan kuitenkin ampumaan alas sillä yhdelle mustalla nuolella, joka on säilynyt edelliseltä sukupolvelta... Yllätys ei ole niinkään ollut siinä, mitä tapahtuu vaan miten se kuvataan.

Smaugin (Benedict Cumberbatch) hyökkäys Järvikaupunkiin on armoton aloitus, ja vaikka Tolkienin romaanissa jakso onkin lyhyt, on selvää, että elokuvatrilogian alku on ollut pakko tehdä niin painokkaaksi kuin mahdollista, jotta sen jälkeen seuraava suvantovaihe toimisi. Kun Hobitti – Viiden armeijan taistelu sai ensi-iltansa, katsojat seurasivat päivittäin Syyrian tapahtumia ja Isisin kasvavaa merkitystä. Järvikaupungin tuho on fantasiaa, mutta Smaugin armoton kosto siviileille on kuin modernin, totaalisen sodan kuvaus. Smaug on elokuvahistorian tuhoisin lohikäärme, jonka tulivoimalla ei tunnu olevan rajoja. Temaattisesti tulkitsen niin, että elokuvan alkujakso oikeastaan esittää pienoiskoossa ne painotukset, jotka korostuvat tarinassa sen jälkeen. Järvikaupungin hallitsija (Stephen Fry) tuhoutuu omaan ahneuteensa: sen sijaan että hän tekisi jotakin kansansa hyväksi, hän lähtee pelastamaan aarteitaan, mutta tuhoutuu, kun lohikäärmeen ruho putoaa hänen niskaansa. Ahneus johtaa väistämttömään tuhoon. (Käyköhän niin myös nykypäivän oligarkeille?) Samaan aikaan Bard Jousimies (Luke Evans) sovittaa suhteensa menneisyyteen siinä mielessä, että hänen isänsä muinoin epäonnistui lohikäärmeen tuhoamisessa. Bard korjaa isänsä perinnön ampumalla ratkaisevan mustan nuolen – poikansa tukemana. Patriarkaaliset suhteet palautuvat, ja sukupolvien välinen haava umpeutuu. Suhde isään on myös Thorin Tammikilven (Richard Armitage) trauma.

Loppuelokuvan keskushahmo on Thorin, joka lähestulkoon siirtää Bilbon (Martin Freeman) sivuraiteelle. Gandalfkin (Ian McKellen) on suuren osan tarinaa joko poissa tai syrjässä – tosin hän saapuu ajoissa varoittamaan kääpiöitä, haltioita ja järvikaupunkilaisia odotettavissa olevasta vaarasta. Myös Bardin ja hänen perheensä kohtalo jakaantuu Hobitti-trilogiassa toisen osan loppuun ja kolmannen alkuun. Bardin perhe hiipuu pois tarinasta, mitä pidemmälle viiden armeijan taistelu etenee. Itse taistelu vie kolmannesta osasta valitettavan paljon tilaa ja aikaa, ja ainakin minulle tietokoneanimoitujen copy-paste-örkkien taistelut jäävät etäisiksi. Onneksi elokuva on kuitenkin koko trilogian lyhyin. Tämän vastapainona Hobitti – Viiden armeijan taistelu saa vahvaa inhimillisyyttä voimakkaista tunteista. Tolkienin romaaniin on lisätty roimasti affektiivisuutta, mitä vahvistaa muun muassa Taurielin (Evangeline Lilly) ja Kílin (Aidan Turner) traagiseksi kääntyvä, täyttymättä jäävä rakkaus. Toinen täyttymätön suhde on Thorinin ja Bilbon ystävänrakkaus, mitä korostaa sekin, ettei Bilbo osaa sanallistaa tätä suhdetta kääpiöille vaan kutsuu Thorinia ystäväkseen vasta palattuaan takaisin Kontuun.  

Viiden armeijan taistelu korostaa etäisten taistelujensa vastapainona elementaarisia tunteita ja niihin liittyviä vastakkainasetteluja. Vahvimmin nousee esiin ahneus, ja tässä Thorinin kärvistely nousee erityisesti esille. Jäin kylläkin pohtimaan, millaisiin sfääreihin ahneuden kuvaus olisi noussut, jos Thorin olisi saanut käsiinsä hamuamansa arkkikiven... Joka tapauksessa sankarin alennustila ”korjautuu”, kun hän havahtuu ystävyyden, solidaarisuuden ja kunnian tunteisiin. Itsekkään ahneuden tilalle tulee itsensä uhraaminen, mikä toteutuukin – ei symbolisesti vaan konkreettisesti. Symbolista, tai käsikirjoittajien selkeästi tarkoittamaa, on kuitenkin se, ettei Thorinilla itsekkään ahneuden jälkeen ole paluuta vallan kahvaan vaan hänen on tarinassa kuoltava. Thorin toki kuolee Tolkieninkin alkuperäisromaanissa, mutta Jacksonin käsittelyssä ahneuden ”perisynnin” ja uhriuden linkitys on vahva.