Kilpa-ajo halki Italian (2017)

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad ovat nyt jatkaneet René Goscinnyn ja Albert Uderzon perintöä kolmen albumin verran. Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes) ilmestyi vuonna 2013, Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César) vuonna 2015, ja kolmas uutuus Kilpa-ajo halki Italian (Astérix et la Transitalique) on nähnyt päivänvalon kuluneena syksynä. Kun Asterix ja Casesarin papyrus ilmestyi, ajattelin, että Ferri ja Conrad olisivat löytäneet tyylinsä, joka ei oikeastaan ole oma ”tyyli”: he ammentavat Goscinnyn ja Uderzon luomasta perinnöstä uusia variaatioita. Asterix ja Casesarin papyrus oli kekseliäs ja sisälsi paljon tuoreita ideoita. Nyt tuntuu, että Kilpa-ajo halki Italian on edelliseen nähden pienoinen pettymys. Se on varmaotteisesti piirretty Asterix-pastissi, mutta samalla se on tarinaltaan yksinkertaisesti liian ennustettava.

Jos Asterix-albumit jakaantuvat karkeasti kahteen kategoriaan, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, ja niihin, joissa draama tiivistyy pienen gallialaisen kylän ympärille, uusi teos edustaa edellistä ryhmää: tällä kertaa sankarit suuntaavat Italiaan, jossa he osallistuvat vaunukilpailuihin. Samaan tapaan kuin Caesarin papyruksessa, tälläkin kertaa Caesar on tarinan aktiivinen toimija. Vanhaan tapaan mukana on tunnettujen julkisuuden henkilöiden ”kameoesiintymisiä”, Luciano Pavarottista Silvio Berlusconiin, sekä aikatasojen risteyttämisestä syntyvää anakronistista huumoria, kuten Obelixin toivomus saada italialaisten suosimiin laakeisiin taikinakiekkoihin jokin maukas kastike. Jos monissa Goscinnyn kirjoittamissa Asterixeissa kuvattiin vehkeileviä kenturioita ja muita sotilaita, Ferrin tekstissä tilalla ovat laiskat, omaa etuaan ajavat poliitikot, kuten Rooman maanteistä vastaava Lactus Bifidus. Sekä Goscinny että Ferri nostavat tämän vehkeilevän väliportaan yläpuolelle Caesarin, jonka läsnäolossa on aina aristokraattisuutta. Tällä kertaa Caesar ei tosin malta olla pitämättä näppejään erossa itse tapahtumista vaan tarttuu itsekin kilparattaisiin. Kaiken kaikkiaan Kilpa-ajo halki Italian on tarinaltaan suoraviivainen. Asterixin ja Obelixin välillä on toisinaan väärinkäsityksiä, kuten parhaissa 60- ja 70-luvun albumeissa, mutta näitä tilanteita Ferri ei kehittele eteenpäin. Obelix ihastuu Kushin valtakunnan prinsessoihin, mutta tämäkin jää laimeaksi, jos sitä vertaa siihen tunteen paloon, joka valtaa Obelixin tarinassa Asterix legioonalaisena (Astérix Legionnaire, 1967). Toisaalta, Ferrin ja Conradin albumeja on kiinnostavaa seurata. Toivottavasti seuraavassa he irtautuvat enemmän esikuvistaan, koska vertailu Goscinnyyn ja Uderzoon on armotonta.