Kawaii, pashto ja Peppi Pitkätossu

Tänään päättyi Turussa järjestetty Popular Culture Associationin ja American Culture Associationin yhteiskongressi, johon osallistui alan tutkijoita 14 maasta. Oikeastaan kiehtovinta oli kuunnella esityksiä aasialaisesta populaarikulttuurista. Kiinnostavaa oli kuulla japanilaisesta ja taiwanilaisesta kawaii-kulttuurista, söpöilystä, jossa manga-sarjakuvista tutut elementit ovat tulleet osaksi arkipäivää, muun muassa valokuvausta, ja jota Taiwanilla on sovellettu myös poliittiseen elämään tuottamalla kannattajajoukoille kawaii-maskotteja. Silmiä avaava oli qatarilaisen tutkijan esitys pakistanilaisesta pashto-elokuvasta, jonka keskus on Peshawarissa. Pashto-elokuvan kulta-aikaa olivat 1960- ja 1970-luvut: Bollywood-elokuvien tapaan tarinaa ryyditettiin musiikkinumeroin. Päähenkilönä oli usein mahdollisimman viiksekäs mies, kun taas naispääroolin esittäjä oli - Bollywoodista poiketen - mahdollisimman tukeva. Tällä hetkellä pashto-elokuva on kriisissä, mikä osittain johtuu kasvaneista piraattimarkkinoista, osittain levottomista olosuhteista.

Heidelbergiläinen tutkijaryhmä esitteli mielenkiintoisia esimerkkejä Euroopan ja Kiinan välisestä vuorovaikutuksesta. Eräässä paperissa vertailtiin Peppi Pitkätossun vastaanottoa eri kulttuureissa. Kiinassa teos on ilmestynyt vasta 1990-luvulla, eikä Pepin räväkkää persoonaa ole taltutettu kuten esimerkiksi ranskalaisessa editiossa. Ehkä Pepin hahmo vastaa Kiinassa viime vuosina rakentunutta modernia naiskuvaa.

Valkonaama (1948)

Englantilaissyntyinen Bob Hope kuoli 100-vuotiaana vuonna 2003. Viimeisillä syntymäpäivillään hän oli tarinan mukaan tokaissut: ”I'm so old, they've canceled my blood type.” Hopen tuotanto on laaja, ja hänen suosionsa oli kukkeimmillaan 1940- ja 1950-luvuilla. Viime aikoina menestys on ollut laimeampaa. Itse muistelen nähneeni televisiosta vuosien saatossa neljä Bob Hope -komediaa: Kaksi iloista merimiestä Marokossa (Road to Morocco, 1942), Prinsessa ja merirosvo (The Princess and the Pirate, 1944), Säiläin soidessa (Monsieur Beaucaire, 1946) ja Yö kummitussaarella (Scared Stiff, 1953). Jälkimmäisestähän Jerry Lewis ja Dean Martin tekivät oman versionsa samana vuonna.

Dvd:nä on hiljattain ilmestynyt Norman Z. McLeodin ohjaama Valkonaama (The Paleface, 1948), jota monet pitävät yhtenä parhaista Hope-komedioista. Lännentarinan keskiössä on Calamity Jane (Jane Russell), jolta pyydetään apua taistelussa asekauppiaita vastaan. Calamity Jane soluttautuu karavaaniin menemällä naimisiin hyväntahtoisen hammaslääkärin Painless Potterin (Bob Hope) kanssa. Lännenkomedia on hauskaa katsottavaa, mutta ei mikään kuoliaaksi naurattaja. Huumori sisältää paljon ytimekkäitä sutkautuksia, fyysistä slapstick-komediaa (ärjyen matkaan lähtevä karavaani) sekä roppakaupalla naurua elokuvallisille konventioille (humoristiset välitekstit).

Ilma on kohtalomme (1943)

Howard Hawksin sotaelokuvaa Ilma on kohtalomme (Air Force, 1943) voi helposti pitää Pearl Harborin jälkeisenä propagandana, jonka tehtävä oli kohottaa taistelutahtoa ja rakentaa stereotyyppistä kuvaa japanilaisista. Silti elokuva kuuluu Hawksin keskeiseen tuotantoon. Dudley Nicholsin käsikirjoittama tarina kertoo Mary Ann -nimisen lentokoneen miehistöstä. Elokuva on eräänlainen lentävä road movie, jossa seurataan Mary Annin matkaa Yhdysvaltojen länsirannikolta Hawaijille, jonne ryhmä sattuu lähes samaan aikaan japanilaisten hyökkäyksen kanssa. Hawaijilta ryhmä jatkaa Wake Islandille, sieltä edelleen Manillaan, kunnes ryhmä havaitsee Australian rannikolla japanilaislaivueen ja pystyy estämään sen etenemisen. Loppukuvissa ryhmä suuntaa pommituslennolle kohti Tokiota. Loppukohtauksen uho suorastaan kylmää katsojaa, joka tietää, millaisilla pommeilla Yhdysvallat Japania kuritti pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Tästä kaikesta huolimatta käsikirjoittajan ja ohjaajan yhteistyö on saumatonta: arkipäiväiseltä tuntuva dialogi avaa sotaan tunteiden tason, joka usein unohtuu. Ryhmän yhteenkuuluvuuden tunne hitsautuu hetki hetkeltä yhä paremmaksi sitä mukaa, kun matka Tyynen meren yli taittuu. Elokuvalla ei ole yhtä päähenkilöä vaan pääosassa on kollektivi, johon kuuluvat muun muassa rehdit pilotit (John Ridgely, Gig Young), pommittaja (Arthur Kennedy), navigaattori (Charles Drake), radisti (Ward Wood) sekä särmikäs ampuja (John Garfield). Elokuvan kasvutarina liittyy John Garfieldin näyttelemään Winockiin, joka löytää paikkansa yhteisössä ja tulee sen korvaamattomaksi osaksi.

Dvd:n lisämateriaalina on Lux-radion tuottama, Cecil B. DeMillen juontama kuunnelmaversio, jossa Winockin roolista huolehti George Raft. Kerronnallinen ratkaisu poikkeaa elokuvasta sikäli, että tarina on minä-muodossa ja kertojana on juuri Winocki.

Paholaisen silmä (1960)

Ingmar Bergmanin Paholaisen silmä (Djävulens öga, 1960) alkaa irlantilaisella sananlaskulla: ”Nuoren naisen koskemattomuus on näärännäppy pirun silmässä.” Ilkikurinen elokuva on tietoisen tyylitelty, kertojahahmon (Gunnar Björnstrand) johdattelema komedia, jossa paholainen (Stig Järrel) kärsii silmävaivasta maanpäällisen elämän liiallisen hyveellisyyden vuoksi. Hän kutsuu paikalle Don Juanin (Jarl Kulle), jonka helvetti on lakkaamattomien mutta täyttymättömien viettelyjen ketju. Jos Don Juan onnistuu viettelemään koskemattomana säilyneen maalaispapin tyttären Britt-Marien (Bibi Andersson), hän saa vihdoin vapautuksen.

Kopea Don Juan saapuu maan päälle palvelijansa Pablon (Sture Lagerwall) saattelemana. eikä tehtävä suju suunnitelmien mukaan. Viattomuuskin osoittautuu suhteelliseksi. Tytärtäkin viattomampi on isä, kirkkoherra (Nils Poppe), jonka hyväntahtoisuudella ei ole rajaa. Lopulta Don Juan epäonnistuu, kun taas renki-Pablo viettelee itsensä kirkkoherrattaren (Gertrud Fridh). Paholainen kärsii tappion, mutta silti maailma on muuttunut. Kirkkoherran sinisilmäisyys on murtunut. Elokuvan optimismi on siinä, ettei idealismin särö välttämättä aiheuta tuhoa: se vain nostaa elämän reaaliteetit pinnalle. Ehkäpä elokuvan sanoma tiivistyy siihen tosiasiaan, että kirkkoherra onnistuu vangitsemaan riivaajan kaappiinsa. Niin kauan kuin riivaaja on kaapissa, kaikki on hyvin. Olennaista on tieto siitä, miten lähellä pahuus lopulta lymyää.

Likainen Harry (1971)

Don Siegelin ohjaama Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) on star vehicle: se siirsi Clint Eastwoodin spagettiwesterneistä kaupunkiympäristöön, kivikovaksi poliisiksi, joka toimii modernissa maailmassa mutta käyttäytyy kuin lännenelokuvien sankari. Elokuva viittaa löyhästi San Franciscon alueella 1960- ja 1970-luvuilla riehuneen sarjamurhaajan tarinaan - samaan, josta David Fincher teki muutama vuosi sitten elokuvansa Zodiac. Yhteys jää lakoniseksi, mutta ehkäpä Siegelin elokuvan käsittelytapaan on vaikuttanut se tosiasia, ettei poliisi koskaan kyennyt selvittämään Zodiacin tapausta. Likainen Harry esittää varsinkin poliitikot ja poliisijohdon täysin kykenemättömänä hoitamaan rikollisuuteen liittyviä ongelmia. Clint Eastwoodin esittämä Harry Callahan ei kaihda keinoja: tärkeintä on taistelu rikollisuutta vastaan. Ratkaisevaa on kuitenkin loppukohtaus: Harry heittää tinatähtensä pois. Tehtävä on suoritettu, mutta yhteiskunnassa ei ole paikkaa lainvartijalle, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Blu-rayn lisämateriaalissa Arnold Schwarzenegger kommentoi Likaisen Harryn suosiota toteamalla, että yleisöä omapäisten sankareiden katsominen kiehtoo: katsoja, jolla ei itsellään ole mahdollisuuksia vaikuttaa, nauttii nähdessään ripeäotteisten päähenkilöiden ratkovan pulmia suoraviivaisesti. Ehkäpä toimintaelokuvaan liittyykin jonkinlainen utooppinen elementti: elokuvaan voi projisoida omaa voimattomuuttaan.

Rab Ne Bana Di Jodi (2008)

Aditya Chopran käsikirjoitus ja ohjaus Rab Ne Bana Di Jodi (2008) on viime vuoden Mumbai-hitti, romanttinen komedia, josta näen lentokoneessa lyhennetyn version. Alkuperäinen on lähes kolmituntinen, mutta lentokäyttöön leffasta on tehty kaksituntinen, ”länsimaalaistettu” versio. Silti elokuva on pesunkestävä Bollywood-elokuva musiikkinumeroineen ja tunteellisine rakkauskohtauksineen. Keskiössä on Punjab Power -yhtiössä työskentelevä, säntillinen Surinder Sahni (Shahrukh Khan), joka menee naimisiin opettajansa tyttären Taanin (Anushka Sharma) kanssa. Avioliitto on järjestetty, mutta Surinder rakastuu välittömästi kykynemättä saamaan vastakaikua. Nukkavieru Surinder päättää naamioitua naistenmies Rajiksi ja hurmata vaimonsa tanssilattialla. Sujuvasti kerrottua tarinaa on helppo seurata, ja juonikuvio on kuin intialaiseen kulttuuriin istutettu Hollywoodin uudelleenavioitumiskomedia. Kulttuurissa, jossa avioliitot ovat usein järjestettyjä, rakkaus nousee jalustalle. Ennen pitkää Surinder onnistuu voittamaan rakkauden - sen voi paljastaa, sillä epäselvyyttä lopputuloksesta ei ole.

Rab Ne Bana Di Jodi (2008) on Bollywood-tyyliin täynnä irtonaisia musiikkinumeroita. Suurin hitti on alussa kuultava ”Haule haule”, joka löytyy jo YouTubestakin:

Matka Brisbaneen 5: Hongkongista Helsinkiin

Paluumatka Suomeen alkaa 00:50. Brisbanen nähtävyydet jäävät näkemättä, mutta ennen auringonlaskua ehdin kävellä kasvitieteellisen puutarhan läpi. Siellä elää villi pythonkäärme, mutta onneksi se ei osu kohdalle. Pimeän laskeuduttua suuntaan Queen Streetille tuliaisia ostamassa. Matka Suomeen sujuu rauhallisesti. Paluu on Hongkongin kautta, ja Cathay Pacificin lento laskeutuu meren ympäröimälle kentälle aamuseitsemän jälkeen. Odotusta on onneksi vain pari tuntia, ja Finnairin lento Helsinkiin saapuu ajallaan klo 14:55. Menomatkaan verrattuna paluu on rento: päivää kohti on hyvä kulkea.

Matka Brisbaneen 4: väkivaltaa Queenslandissä

Brisbanen kongressin teemana on väkivallan kulttuuri. Esitelmien aiheet vaihtelevat vankila-aiheisista tv-sarjosta Melanesian saarten konflikteihin, todellisuus ja representaatiot kohtaavat. Pääluennoitsijoista kiinnostavimpiin kuuluu Alice Yang, joka suvereenisti kertoo japanilaisten kohtelusta Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen ja ennen kaikkea siitä, miten japanilaiskysymystä käsiteltiin sodan jälkeen. Alastair Blanchard puolestaan luennoi seksistä ja väkivallasta antiikin Kreikassa. Lähtökohtana ovat ruukkujen maalaukset, joissa on kuvattu paljon sukupuolista väkivaltaa. Maalauksiin liittyy tulkinnan vaikeus: usein kuvattiin myös liiallisen viinin käytön aiheuttamia ongelmia, ja kuviahan katseltiin nimenomaan tilanteissa, joissa maljoja kilisteltiin. Silti on selvää, että seksuaalinen väkivalta oli osa kreikkalaista kulttuuria, myös sotatilanteessa. Kiinnostava on ruukku, jonka toisella puolella helleeni röyhistelee fallos pystyssä, kun taas maljan toisella puolella lymyilee pelokas persialainen sotilas. Kreikkalainen mielikuvitus tunsi homoseksuaalisen raiskauksen yhtenä sodankäynnin muotona.

Honokaa Boy (2009)

Lentokoneessa katselin Atsushi Sanadan esikoiselokuvan Honokaa Boy (Honokaa bôi, 2009). Tarina kertoo japanilaispojasta nimeltä Leo (Masaki Okada), joka on päätynyt pieneen hawaijilaiseen kylään leffateatterin koneenkäyttäjän apulaiseksi. Elokuvassa viehättää sen kaikinpuolinen vaatimattomuus: rytmi on verkkainen - aivan kuin Honokaan elämä ylipäätään - ja sanoja käytetään niukasti. Oikeastaan tyylilaji on suht' suomalainen. Leo tutustuu Bee-nimiseen vanhempaan naiseen (Chieko Baisho), joka kutsuu yksinäisen pojan luokseen syömään. Ruokailun kautta rakentuu suhde, jossa sukupolvet kohtaavat. Suhteesta kasvaa nöyrä rakkaus, mutta selviytymisen mahdollisuuksia sillä ei lopulta ole.

Matka Brisbaneen 3: takaisin maankamaralle

Tokion koneessa luin Iltalehdestä yleisöosastokirjoituksen, jonka kirjoittaja ei lähtisi matkalle, jossa alla on kymmenen kilometriä vapaata pudotusta - ainakaan muulla kuin Finnairin koneella. Yö pimenee, ja Iwo Jiman yllä kone tärisee turbulenssisa mutta matka jatkuu. Tokion ja Brisbanen välillä aikaeroa on vain tunnin, mutta uneni on jo aivan sekaisin. Ensimmäisen lennon jälkeen olisi ollut hyvä saada unta. Miten sekaisin rytmi mahtoikaan olla Neil Armstrongilla, Edwin Aldrinilla ja Michael Collinsilla, jotka asettuivat kuuta kiertävälle radalle tasan 40 vuotta sitten? Tai oikeastaan tasavuosia tulee siitä hetkestä, kun Armstrong painoi kenkänsä kuun tomuun. Itse olen tyytyväinen, kun koneeni tärähtää taas maankamaralle. Maapalloa ei mikään voita.

Brisbanessa kello on seitsemän. Aamu on kolea, mutta kun aurinko pääsee lämmittämään, sää muuttuu kesäiseksi vaikka on keskitalvi. Taksinkuljettajani, montenegrolainen Boban, kertoo, että Brisbanessa on 2,5 miljoonaa asukasta ja kaikki on ”uutta”. Siltä Brisbane tosiaan näyttää: aivan kuin kaikki olisi vastikään rakennettu.

Iltapäivällä on ISCH:n hallituksen kokous, ensimmäinen pääluento ja vastaanotto. Oliko niin, että väsymys vastaa humalatilaa?

Matka Brisbaneen 2: Tokion helteessä

Lentokone putoaa taivaalta Naritan lentokentälle aamuvarhaisella. Kentän pohjoispuoli on symmetristen peltotilkkujen kuvioima, elämä näyttää sunnuntaiaamuna raukealta. Odotus on niin pitkä, ettei terminaaliin kannata jäädä. Junamatka Tokioon kestää tunnin. Varttitunnin jälkeen pellot ja metsät häviävät: loppu on pelkkää elementtien tasapainoa, harmaa betoni hallitsee matkaa Chibasta Tokion rautatieasemalle. Alueella asutaan tiheästi: jos Tokioon lasketaan mukaan Chiba, Jokohama ja Kawasaki, asukkaita on lähest 33 miljoonaa. Lähden ajelehtimaan tietämättä tarkkaan minne. Suunta osoittautuu oikeaksi: aseman pohjoispuolella avautuu keisarillinen puisto ja palatsi, jonka muurit avautuvat yleisölle vain kahtena päivänä vuodessa, keisarin syntymäpäivänä ja uutenavuotena. Matkailijoiden kamerat kimmeltävät auringon paahteessa, läheisessä puistossa vietetään latinalaisamerikkalaista fiestaa, ja hölkkääjiä viilettää sunnuntaiaamuna kaikkialla. Kuumuus pakottaa lähtemään takaisin lentokentälle. Lähtö Japan Airlinesin lennolla on vasta 20:40.

Matka Brisbaneen 1: välilasku Japaniin

Brisbanessa Australiassa järjestetään Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran ISCH:n konferenssi 20.-23. heinäkuuta. Seura syntyi viime vuonna Ghentissä, ja vuonna 2010 on tarkoitus kokoontua Turussa. Lähdin matkaan Turun kaupungin matkailuesitteet laukussa, tarkoituksena oli olla perillä 19.-20. päivän välisenä yönä. Lentokentällä ilmeni kuitenkin ongelmia. Liput Brisbaneen olivat Hongkongin kautta, mutta lähtöportilla valkeni, ettei lentoa ole. Taifuuni myllersi kaupungissa niin, ettei mikään lentoyhtiö suostunut sinne lähtemään. Tavarat siirrettiin pikapikaa Tokion koneeseen, mutta Japanissa oli luvassa kahdentoista tunnin odotus. Edessä oli pitkä matka.

Tintti ja merirosvojen aarre (1961)

Tintti ja merirosvojen aarre (Tintin et le Mystère de la Toison d’Or, 1961) oli ensimmäinen vakava yritys elokuvata Hergén kuuluisan piirroshahmon seikkailuja. Myöhemmin Tintti on menestynyt erinomaisesti animaationa, mutta 1960-luvun alussa tuotettiin myös kaksi näytelmällistä elokuvaa, joista ensimmäisen ohjasi Jean-Jacques Vierne. Tehtävä oli haasteellinen, sillä rooleihin piti löytää juuri sopivat näyttelijät. Tintiksi valittiin nuori Jean-Pierre Talbot, joka ei tiettävästi sittemmin näytellyt muissa elokuvarooleissa. Kapteeni Haddockin roolissa sai kiroilla kokenut Georges Wilson, joka oli näytellyt jo Claude Autant-Laran Punaisessa ja mustassa (Le rouge et le noir, 1954).

Tintti ja merirosvojen aarre ei perustu Tintti-albumeihin, mutta siinä on elementtejä aiemmista sarjakuvista: räjähdettä suunnitteleva Tuhatkauno (Tuhankaunon tapaus), viittaukset Latinalaiseen Amerikkaan (Särkynyt korva) ja aarteen etsintä (Merirosvon aarre). Tarinassa Haddock saa perinnöksi vanhan merikarhun laivan, joka johtaa kulta-aareen jäljille. Elokuvaa leimaa avoin turistisuus: katsoja johdatetaan matkalle Istanbuliin, Ateenaan ja Aigeian meren saaristoon. Seikkailun perusteella julkaistiin sittemmin albumi, jota ei toistaiseksi ole suomennettu:

Tintti ja merirosvojen aarre on kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja kohtuullisen onistunut seikkailu, joka voi hyvinkin jäädä parhaaksi Tintti-elokuvaksi!

Kahdeskymmenes vuosisata (1934)

Howard Hawksin Twentieth Century (1934) ja Frank Capran Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934) tunnetaan varhaisina screwball-komedioina: niillä on kummallakin maine lajin ensimmäisenä. Sensuurikoodisto astui Hollywoodissa voimaan, ja samalla tavat uvata seksuaalisuutta muuttuivat. May Westin kaltaisten eksplisiittisten vihjailijoiden aika oli väistämättä ohi, kun komediat siirtyivät käyttämään kiertoilmauksia. Maineestaan huolimatta Hawksin Twentieth Century on suhteellisen heikosti tunnettu. Hiljattain siitä ilmestyi Yhdysvalloissa dvd vain englannin- ja japaninkielisin tekstein varustettuna. Itse olen nähnyt siitä tekstittämättömän videokopion 1980-luvulla, ja sähäkkää dialogia oli melkein mahdotonta seurata. Twentieth Century on kahden näyttelijän, John Barrymoren ja Carole Lombardin suvereenia näytöstä. Barrymore ei häikäile käyttää mykkäelokuvakaudella kertynyttä kokemustaan, liioittelevia eleitään, sillä komediaan ne sopivat erinomaisesti. Carole Lombard on huomattavasti hienovaraisempi, mutta hänen suorituksestaan kasvaa tasavertainen kilpakumppani kaksituntisen taistelun tuloksena.

Aloituskohtaus tapahtuu teatterin lavalla. Teatterimies Oscar Jaffe (John Barrymore) on ohjaamassa näytelmää The Heart of Kentucky ja on vastikään värvännyt uuden tragediennen, jonka hän on ristinyt Lily Garlandiksi (Carole Lombard). Ensimmäinen ohjaustilanne on piinallinen: Jaffe kiusaa näyttelijöitään yöhön asti eikä tunne armoa. Lily nöyrtyy, sillä hän haluaa näyttelijäksi. Pitkän punnerruksen tuloksena syntyy kassamagneetti - ja uuden tähti syttyy Broadwaylle.

Kiduttavan alkun jälkeen Jaffen ja Garlandin välille on muodostunut suhde. Myöhemmistä screwball-komedioista poiketen Twentieth Century ei viittaa rakkauteen eikä juuri avioliittoonkaan, mutta päähenkilöiden välillä on kiinteä suhde ja sukupuolten välillä on jatkuva kamppailu. Lopulta Garland ei enää kestä, hän jättää kumppaninsa ja lähtee Hollywoodiin. Suurin osa elokuvasta tapahtuu junassa nimeltä Twentieth Century (kuuluisa juna kulki aikanaan Chicagon ja New Yorkin välillä): sattumalta, pitkä eron jälkeen, Jaffe ja Garland päätyvät samaan vaunuun. Elokuva muodostaa kehän, sillä loppukohtauksessa Jaffe on onnistunut huiputtamaan Garlandin uudelleen näyttämölle. Taistelu alkaa alusta. Vaikka ympyrä tuntuu sulkeutuvan, selvää on, että Garland on lopussa yhtä vahva kuin Jaffe. Vaikka kaikki tuntuu alkavan uudelleen, ero on siinä, että Garland ja Jaffe ovat nyt tasavahva pari.

Moni asia jää elokuvan jälkeen mietityttämään. Mitä viittaus 20. vuosisataan oikeastaan tarkoittaa? Haluaako elokuva sanoa, että Garlandin ja Jaffen suhde on itse asiassa 1900-luvun moderni avioliitto, kumppanuus, jossa partnerit eivät ole rakastavaisia vaan tasaveroisia työkavereita? Näkymä on siinä mielessä lohduton - ja ehkä tietoisesti modernia avioliittoa kritisoiva - että työtoveruus ei kuitenkaan synnytä kunnioitusta vaan kamppailutilanteen, josta ei tule loppua. Toinen pohdintaa herättänyt kysymys liittyy teatterin ja elokuvan suhteeseen. Miksi pesunkestävä Hollywood-ohjaaja teki elokuvan teatterista? Oscar Jaffen hahmo on romanttisen taiteilijamyytin ruumiillistuma: hän uskoo omaan geniukseensä, erehtymättömyyteensä ja omaperäisyyteensä viimeiseen asti. Jaffe halveksii Garlandin siirtymistä Hollywoodiin, joka ei palvele todellista taidetta. John Barrymoren yltiöpäinen roolisuoritus näyttäytyy teatterimogulin karikatyyrinä. Äänielokuvan synnyn jälkeen valkokangas toden teolla haastoi teatterin. Mutta tahtooko Hawks teatterimaailmaa pilkkaamalla sanoa, ettei raja elokuva- ja teatterikulttuurin välillä sittenkään ole suuri?

Koelaulu (1963)

Milos Formanin esikoispitkää Koelaulu (Konkurs, 1963) pidetään tšekkiläisen uuden aallon lähtölaukauksena. Tyylissä on paljon samaa kuin englantilaisen free cineman pioneereissa. Mieleen tulee Karel Reiszin We Are the Lambeth Boys, joka niin ikään pyrkii dokumentaariseen tyyliin ja jossa nuorison näkökulma nousee keskeiseksi. Koelaulu on Milos Formanin ja Ivan Passerin käsikirjoittama ja koostuu kahdesta episodista. Ensimmäisessä kuvataan kahden puhallinorkesterin valmistautumista kilpailuun. Orkesterien veteraanit viittaavat tšekkiläisen musiikin perinteeseen, jonka odotetaan valvoittavan myös nuoria. Itse asiassa elokuva alkaa nuoren mopokilpailulla, joka on kuin esinäytöstä myöhemmin nähtävälle kilpa-ajolle ja kertoo nuorison uusista ihanteita. Silti kilpaileminen hallitsee niin nuorten kuin vanhempienkin ajatusmaailmaa. Toisessa episodissa seurataan koelaulutilaisuutta, jossa - nähtävästi - etsitään kykyä valmisteilla olevaan musikaaliin. Nykykatsojasta tilanne näyttää vahvasti Idols-henkiseltä. Episodiin sekoittuu pieni inhimillinen draama, kun nuori tyttö jättäytyy pois töistä väittämällä joutuvansa oikeuteen vanhempiensa eron vuoksi ja päästäkseen esiintymään koelauluun. Oikeastaan kummassakin episodissa viitataan normien rikkomiseen. Ensimmäisessä tarinassa nuoret muusikot jäävät pois tärkeästä konsertista osallistuakseen moottoripyöräkilpailuun. Heidät erotetaan, mutta kumpikin saa paikan kilpailevasta kokoonpanosta. Näkökulma on nuorten puolella.

Intohimojen karuselli (1950)

Eilinen Zoltán Fábrin Pieni karuselli herätti halun jatkaa karuselliteemaa: katsoimme Max Ophülsin Intohimojen karusellin (La Ronde, 1950). Höyhenenkeveästi kerrottu episodielokuva alkaa kulisseissa, jossa kertoja (Anton Walbrook) sijoittaa tapahtumat vuoden 1900 Wieniin. Kyse on tietoisesta eskapismista siinä mielessä, että kertoja viittaa nykyajan epävarmuuteen: menneisyyteen on turvallista palata. Samaan aikaan kun italialaiset neorealistit painiskelivat yhteiskunnallisten kysymysten parissa, Max Ophüls nosti esille maailmansotia edeltävän ”kauneuden aikakauden”, belle époquen. Itävaltalaissyntyisen Anton Walbrookin esittämä kertoja ilmestyy esiin milloin mistäkin, eri rooliasuihin pukeutuneena. Hän on kaikkitietävä manipulaattori, joka pyörittää karuselliaan ja tarkkailee ihmiskohtaloita. Kertomus alkaa pienellä lemmenseikkailulla: prostituoitu Leocadie (Simone Signoret) janoaa rakkautta ja tarjoaa tuokiota ilmaiseksi sotilas-Franzille (Serge Reggiani). Rakkausseikkailut seuraavat toisiaan ketjuna, ja karusellin pyörivä liike johtaa väistämättä takaisin Leocadiehin. Tutustumme palvelijatar Mariehin (Simone Simon), joka ajautuu suhteeseen isäntäperheensä pojan Alfrediin (Daniel Gélin) kanssa. Alfred puolestaan solmii suhteen naimisissa olevaan naiseen Emma Breitkopfiin (Danielle Darrieux). Ironisimmillaan Ophüls on kuvatessaan Breitkopfien näennäisen harmonista avioliittoa: makuuhuoneessakin kaikki esineet ovat symmetriassa. Ketju jatkuu, ja ehkä herkullisimman hahmon rakentaa Jean-Louis Barrault, jonka esittämä runoilija elää omissa fantastisissa sfääreissään. Poimuilevan juonen viimeisessä episodissa upseerin pukuun sonnustautunut kreivi (Gérard Philipe) käyttää maksettua rakkautta. Hän hyvästelee partnerinsa, joka on elokuvan alussa nähty Leocadie.

Intohimojen karusellissa ympyrä sulkeutuu, mutta jotakin on muuttunut. Karusellin pyörintä seisahtuu, ja taustalla soinut Oscar Straussin sävelmä katoaa. Vaikka kertoja alussa totesikin menneisyyden merkityksen, elokuvan sanoma saa ilmauksensa viimeisessä episodissa: historia on aina melankolista, tärkeämpää on elää tässä ja nyt. Karusellin pyörähdykset tuovat esiin lukemattoman määrän tapoja rakastaa: jännevälinä on Leocadien alussa osoittama rakkauden kaipuu ja hänen lopussa ilmaisemansa välinpitämättömyys. Rakkaus elää kiihkon ja tyhjyyden välillä.

Pieni karuselli (1955)

Zoltán Fábrin Kaksi puoliaikaa helvetissä (Két félidö a pokolban, 1962) teki minuun 1980-luvulla vaikutuksen: natsien ja juutalaisvankien jalkopallo-ottelu pääsi myöhemmin John Hustonin uusiokäsittelyyn, mutta alkuperäistä ei voita mikään. Pari vuosikymmentä sitten edellytykset Fábrin tuotannon näkemiseen Suomessa oli, sillä unkarilaista elokuvaa maahantuotiin ja esitettiin paljon. Silti ohjaajan tunnetuin teos Pieni karuselli (Körhinta, 1955) jäi näkemättä. Odotus on ollut pitkä, mutta nyt kärsimys vihdoin päättyi.

Pieni karuselli alkaa nimensä mukaisesti karusellin vinhalla pyörinällä: kansanjuhlan tungoksessa Fábri esittelee elokuvansa keskeiset henkilöt, nuoren Marin (Mari Töröcsik), tämän isän (Béla Barsi) ja äidin (Manyi Kiss). Hyörinässä esiintyy myös kaksi Marin ihailijaa, isän kanssa maakauppoja tekevä viiksekäs Sándor Farkas (Ádám Szirtes) ja muiden nuorten seassa hymyilevä kooperatiivin talonpoika Máté Bíró (Imre Soós). Unkarilaiset aikalaiskatsojat epäilemättä tunnistivat Imre Soósin ensi näkemältä: nuorena kuollut näyttelijä oli aikakauden tunnetuimpia miestähtiä. Jo ensimmäisessä kohtauksessa asettuvat vastakkain nuorten leikit ja maanviljelyn ongelmat, jota Marin isä István yrittää ratkoa. Myöhemmin paljastuu, että István on luovuttanut maataan kooperatiivin käyttöön ja haluaisi nyt saada omaisuutensa takaisin. Mari ei jaksa kuunnella ikävystyttävää keskustelua vaan alkaa seurata pöydällä kävelevän leppäkertun liikkeitä: hänen mieleensä muistuvat talkootyöt pellolla - ja nuori Máté. Mari saa hetkeksi poistua nuorten matkaan, mutta isä yllättää hänet karusellista. Pyörivä katse poimii järkähtämättömän isän joka kierroksella: leikki on päättynyt.

Draama kiihtyy, kun Sándor saapuu kosimaan Maria, ja isä suostuu tytärtään kuuntelematta. ”Maa nai maata”, isä toteaa ykskantaan. Tunteilla ei ole väliä. Pieni karuselli kasvaa kertomukseksi nuoren naisen tahdon vapaudesta. Mari on uskollinen isälleen, eikä voi ääneen tunnustaa rakkauttaan Mátélle. Naiseuden kuvaa täydentää Marin äiti,joka istuu nurkassa ahkeroimassa aamuin illoin ja kertoo, miten naimakaupat aina on tehty. Ratkaiseva käänne ovat naapurin hääjuhlat, jossa Máté uhmaa sosiaalista järjestystä ja hakee Marin tanssiin. Alkaa huumeenomainen, karusellinomainen tanssi, jossa rakastavaiset irtaantuvat ympäristöstään yhteiseen ruumiilliseen maailmaansa. Mieleen tulee Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn tanssikohtaus, jossa liike saa aistit eloon. Kiihkeä tanssi päättyy, mutta samalla kaikki on muuttunut. Marin ja Mátén side, rakkaus, on tullut julkiseksi, eikä mustasukkainen Sándor voi estää tapahtumien kulkua. Kun Máté saapuu tapaamaan isää, tämä vaikenee. Sándor on vähällä vastata väkivalloin, mutta hillitsee affektiivisen kuohunsa. Vaikka isä on ehdoton, pieni jälkikäteen häivähtänyt hymynkare kertoo, että hän sittenkin ymmärtää nuoria.

Pieni karuselli on samanaikaisesti kertomus nuorten vapaudesta ja itsemääräämisoikeusesta ja maaseudun sosiaalisesta järjestyksestä. Karuselli edustaa paitsi tunteita myös modernisaatiota, joka on väistämättä tulossa. Máté on idealisti, joka uskoo kooperatiivin pystyvän tuottamaan hyvää kaikille maaseudun asukkaille.

Mansikkapaikka (1957)

Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957) kuuluu niihin elokuviin, joita voi katsoa yhä uudelleen. Pääroolia, professori Isak Borgia esittää mykkäkauden merkittävä ruotsalaisohjaaja Victor Sjöström. Borg on ikääntynyt lääketieteilijä, joka on lähdössä Lundiin kunniatohtoriksi vihittäväksi. Tilinteon tunnelma on alusta lähtien kouriintuntuva, kun Borg kertoo toistuvasta painajaisestaan: hän kävelee tuntemattomassa kaupunginosassa, kadut ovat autiot, kellojen viisarit ovat kadonneet ja arkku putoaa ohi kulkevasta ruumisvaunusta. Borg päättää lähteä Lundiin omin voimin autolla: vaikkei Mansikkapaikkaa voikaan kutsua road movieksi, matka merkitsee henkistä muutosta. Matka Lundiin on Borgille kurkistus menneisyyteen, omiin tunteisiin tai oikeastaan siihen tunteettomuuteen, jonka vallassa hän on elämänsä viettänyt. Miniä Marianne (Ingrid Thulin) lähtee matkaseuraksi, ja vanhan kesäpaikan tuntumasta mukaan tarttuu myös ryhmä nuoria. Borgia eivät nuorten keskustelut Jumalan olemassaolosta tunnu kiinnostavan: hänen huolensa ei lopulta ole tulevaisuus, ajan päättyminen, vaan menneisyys, sovinnon löytäminen. Vaikka Mansikkapaikan alku enteilee pessimismiä, elokuva herättää toivoa siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttua, jättää muistijälkiä itsestään tuleville polville.

Mansikkapaikka vilisee loistavia roolisuorituksia. Sjöströmin ohella huomio kiinnittyy Jullan Kindahliin, joka esittää Borgin asuinkumppania, palvelijatar Agdaa. Matkalla Lundiin Borgin seurue joutuu onnettomuuteen, kun tunnekuohujen vallassa taisteleva aviopari tulee vastaan väärällä puolella tietä. Gunnel Broströmin ja Gunnar Sjöbergin esittämä pariskunta on kuin muistutus siitä, millaiseksi rakkaus ei saisi muuttua.

Erotikon (1929)

Gustav Machatý teki läpimurtonsa ohjaajana vuonna 1926 ekspressionistisella draamalla Kreutzerova sonáta, joka perustui Leo Tolstoin kuuluisaan novelliin. Vuonna 1929 valmistunutta Erotikonia pidetään tšekkiläisen ohjaajan seuraavana avainteoksena: siinä on idullaan jo se ekstaattinen, aistimellinen tyyli, joka niitti mainetta neljä vuotta myöhemmin Hurmiossa (Ekstase, 1933). Tarinan keskiössä on ratavartijan tytär Andrea (Ita Rina), joka elää yksin isänsä kanssa. Sateisena yönä taloon saapuu englantilainen kaupparatsu George Sydney (Olaf Fjord), joka myöhästyy junasta ja pääsee yöpymään saman katon alle Andrean kanssa. Hän antaa tytölle pullon Erotikon-merkkistä hajuvettä, ja jo hento sipaisu tuntuu tempaavan mukanaan viettelykseen. George häipyy ja ajautuu tahollaan uuteen kolmiodraamaan. Sillä välin Andrea menee naimisiin - miehen kanssa, jolle hän on luovuttanut verta onnettomuuden jälkeen. Tarinan kertomisessa pidemmälle ei oikeastaan ole mieltä, sillä Erotikon muistuttaa monia muita aikalaismelodraamoja. Seksuaaliuuden kuvauksessa Machatý on varmasti velkaa Mauritz Stillerin Erotikonille (1920), mutta Machatý yhdistää tyyliinsä vaikutteita niin saksalaisesta ekspressionismista kuin venäläisestä montaasitekniikastakin. Samaan tapaan kuin myöhemmin Hurmiossa hän kuvaa tunteita usein esineiden kanssa. Mutta myös erikoislähikuvin kuvatut ilmeet ja yksityiskohdat ovat tärkeitä: Andrean ja Georgen rakkauskohtauksessa on poikkeuksellista intiimiyttä, joka jakoi aikalaisten mielipiteet. Moraalinen närkästys oli itse asiassa osasyyllinen siihen, että esityskopio löytyi vasta 1980-luvulla.

Tšekkiläinen Film Export Home Video on hiljattain julkaissut hienon tupla-dvd:n tästä unohdetusta mykkäelokuvan mestariteoksesta.

Hondo (1953)

Louis L'Amourin tarinaan perustuva, John Farrow'n ohjaama Hondo alkaa lännenelokuvan perustilanteella: tuntematon mies saapuu uudisraivaajatilalle. Lähtökohdassa on paljon samaa kuin George Stevensin samana vuonna valmistuneessa klassikossa Etäisten laaksojen mies (Shane). Myös Hondossa on lapsen näkökulma, tosin ei niin vahvana kuin Shanessa. Alkukohtauksessa armeijan lähetti Hondo Lane (John Wayne) on menettänyt hevosensa ja raahustaa tilalle, jossa elävät vain Angie Lowe (Geraldine Page) ja tämän poika Johnny (Lee Aaker). Samaan aikaan apassit ovat ryhtyneet sotajalalle päällikkönsä Vittorion (Michael Pate) johdolla. Toisen maailmansodan jälkeen lännenelokuvien intiaanikuva alkoi muuttua monitahoisemmaksi. Muuttuneen suhteen ilmentäjiä olivat usein puoliverishahmot, jotka häilyivät kahden kulttuurin rajalla. Hondon tärisyttävä väite on, että myös John Waynen esittämä päähenkilö on osittain apassi itsekin: hän on elänyt apassien keskuudessa ja ymmärtää intiaanien elämäntapaa. Vaikka John Waynea onkin vaikea pitää ”alkuperäisenä amerikkalaisena”, käsikirjoittaja James Edward Grant on onnistunut luomaan poikkeuksellisen kohtauksen, jossa Hondo kertoo apassien aistimellisesta maailmasta. Hän kuvaa edesmenneen vaimonsa nimeä hämmentävän runollisesti. Intiaanien näkökulma saa Hondossa lisäpainotusta, kun Vittorio ottaa pienen Johnnyn erityisen huolenpitonsa kohteeksi.

Hondoa voi suositella niillekin, jotka yleensä viittavat westernille kintaalla. Elokuva oli erikoinen myös siinä mielessä, ettei sitä kuvattu turvallisesti Hollywoodin naapurissa vaan karuissa olosuhteissa Meksikossa. Alkuperäinen versio toteutettiin kolmiulotteisena, mutta elokuva toimii hyvin ilman punavihreitä lasejakin.

Saalistajat (1966)

Näin Richard Brooksin Saalistajat (The Professionals, 1966) ensi kertaa 1980-luvulla Turun Kinopalatsissa. Jostakin syystä viimeinen kela ei ollut saapunut kaupunkiin, ja vahtimestari tuli hätistelemään ulos juuri siinä vaiheessa, kun Burt Lancaster heittäytyi hiekalle mittelemään voimiaan Jack Palancen kanssa. Rahojakaan ei saatu takaisin. Sittemmin Saalistajat tuli vastaan Will Wrightin kirjassa Sixguns and Society. Yhdysvaltalaisen sosiologin teoksessa lännenelokuvia analysoidaan ideologisina tulkintoina. Klassisessa westernissä sankari on yksinäinen susi, joka saapuu vuorten takaa ja lopulta integroituu pelastamaansa yhteisöön (esimerkkinä Dodge City). Individualistinen tulkinta säilyi myös toisen maailmansodan jälkeen, vaikka monessa lännenelokuvassa kuvattiinkin laitapuolen kulkijoita, yhteiskuntaan katkeroituneita päähenkilöitä. Wrightin mukaan olennainen käänne oli 1950-luvulta alkanut ”professionalismi”, jossa yksilön sijasta kuvattiin ryhmää. Brooksin Saalistajat oli Wrightille malliesimerkki. Samaa suuntausta edustivat 1960-luvulla myös Hawksin El Dorado ja Peckinpahin Hurja joukko.

Saalistajat kuvaa tehtävän suorittamista. Varakas Joe Grant (Ralph Bellamy) palkkaa joukon eksperttejä pelastamaan vaimonsa Marian (Claudia Cardinale) kidnappaajilta. Ryhmään kuuluu kaksi Meksikon vallankumouksen veteraania, Henry 'Rico' Fardan (Lee Marvin) ja räjähdespesialisti Bill Dolworth (Burt Lancaster). Ryhmään liittyyvät vielä Jake Sharp (Woody Strode) ja Hans Ehrengard (Robert Ryan). Taitavasti kerrotussa tarinassa ammattilaiskvartetille selviää vähitellen, ettei kidnappaaja Jesus Razan (Jack Palance) rooli ole yksiselitteinen, ja erityisesti Fardan ja Dolworth kamppailevat ammattilaisuuteen liittyvän kunnian, tehtävän suorittamiseen velvoitteen, ja eettisten näkemystensä välillä. Loppuratkaisua ei kannata tässä paljastaa, mutta lännenelokuvan voi hyvin nähdä aikalaiskommentaarina. Elokuvan ammattilaisryhmä tunkeutuu vieraan valtion, Meksikon alueelle, aivan kuin yhdysvaltalaiset joukot Vietnamiin. Samalla elokuva viittaa väljemmin vauraan pohjoisen ja köyhän etelän suhteeseen. Kidnappauksen uhrina pidetty Mariakin on lopulta kolonisaation uhri, joka ei ”kuulu” miehelleen: hän on hyväksikäytön uhri.

Opettajan lemmikki (1958)

George Seatonin Opettajan lemmikki (Teacher's Pet, 1958) on screwball-perinnöstä ammentava, sukupuolten taistelua kuvaava komedia - niitähän Hollywoodissa on onnistuneesti tehty 1930-luvulta lähtien. Sensuurisäännöt innostivat etsimään yhä uusia kiertoilmaisuja sukupuolisille vihjeille, mutta Opettajan lemmikki on valmistunut tilanteessa, jossa sensoreista ei enää ollut vaaraa. Elokuvan päähenkilönä on sanomalehtimies James Gannon (Clark Gable), joka on saanut koulutuksensa kentällä, työnteon kautta. Rooli on kuin tehty Gablen jäykälle olemukselle. Draama käynnistyy, kun Gannon vastaa halveksien yliopistosta tulleeseen luentopyyntöön. Lopulta hän tutustuu professori Erica Stoneen (Doris Day), joka vetää toimittajakoulutusta iltaopetuksena. Screwball-komedioiden perinne saa odottamaan sukupuolten välisen taistelun tulosta: kumpi nöyryyttää kumpaa? - Lopputulos on klassiseksi Hollywood-komediaksi yllättävänkin tasapainoinen. Akateemisesti koulutettu nainen saa tunnustusta, mutta samalla myös käytännön kokemuksen merkitys tuodaan esiin. Loppukohtauksessa James Gannon ja Erica Stonen astuvat kohti tulevaisuutta, lyömään teorian ja käytännön opetukset yhteen.

Opettajan lemmikki pitäytyy tiukasti toimituksessa ja luokkahuoneessa, mutta ulkopuolinen yhteiskunta heijastuu studion lavasteiden sisään. Gannon saa tehtäväkseen kirjoittaa uutisen rikollisuuteen suistuneesta puertoricolaisesta nuoresta. Erica Stonen luokassa lukema uutinen on elokuvan vaikuttavimpia hetkiä, ja etnisen konfliktin taustoihin viitataan myöhemminkin.

Komediasta kannattaa nostaa esiin myös Gig Youngin loistava roolisuoritus psykologi Hugo Pinena. Young sai tulkinnastaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet.

Ken tuuleen kylvää (1960)

Stanley Kramer on tunnettu persoonallisista, kantaaottavista elokuvistaan, joista ehdotonta huippua edustavat 1950- ja 1960-lukujen taitteessa syntyneet Kahle (The Defiant Ones, 1958), Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1959), Ken tuuleen kylvää (Inherit the Wind, 1960) ja Nürnbergin tuomio (Judgment at Nuremberg, 1961). Ken tuuleen kylvää perustuu 1920-luvulla käytyyn ”apinaoikeudenkäyntiin”, jossa opettajaa (Dick York) syytettiin darvinismista. Pienen paikkakunnan skandaali saa maanlaajuiset mittasuhteet, kun kaksi kuuluisaa juristia saapuu paikalle mittelemään voimiaan: Matthew Harrison Brady (Frederic March) asettuu tukemaan syyttäjää ja luomisteoriaa, kun taas Henry Drummond (Spencer Tracy) ryhtyy puolustamaan sananvapautta ja opettajan oikeutta itsenäiseen ajatteluun. Spencer Tracy on vakiokasvo Hollywoodin oikeussalidraamoissa. Mieleen tulevat George Sidneyn Oma tuomarinsa (Cass Timberlane, 1947), George Cukorin Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949) ja John Sturgesin Poliisiansa (The People Against O'Hara, 1951). Myöhemmin Tracy esiintyi tuomarina Nürnbergin tuomiossa.

Ken tuuleen kylvää on Spencer Tracyn ja Frederic Marchin loistavaa kaksintaistelua, mutta tunnustan katsoneeni elokuvaa tosikkomaisesti. March on maskeerattu melkein karikatyyrinomaiseksi hahmoksi, kun taas Tracyn näytteleminen pursuaa yli siinä määrin, ettei häntä enää uskottavasti voi katsoa asianajana. Mutta ehkä elokuvaa ei pitäisikään tulkita oikeudenkäyntikuvaukseksi vaan kahden teeman, darvinismin ja kreationismin, vertauskuvalliseksi ja tietoisen dramatisoiduksi kamppailuksi.

Afrikan tähden salaisuus

Kesällä on pelattu Afrikan tähteä, eilenkin kuusi kertaa. Lapsena pelilautaa saatettiin kiertää vieläkin tiheämmin, eikä sadepäivinä tutkimusretkistä tahtonut tulla loppua. Muistan vielä, miten Afrikkaan saattoi uppoutua, kuvitella, millaista elämä oli Kairossa tai Saharan aavikolla. Afrikan tähti on Kari Mannerlan neronleimaus vuodelta 1951, ja mikä parasta, sitä pelataan vieläkin samalla pelilaudalla, jossa on häivähdys sodanjälkeisen maailman eksotismia. Kaikki varmaan muistavat, että pelilaudan yläosassa ilmojen halki kiitää lentokone ja Atlantilla etelää kohti puuskuttaa moderni matkustajalaiva. Sen sijaan päiväntasajan alapuolella, St. Helenan saaren tuntumassa, merta kyntää purjealus. Siirtyykö Kairosta tai Tangerista lähtevä pelaaja nykypäivästä kohti menneisyyttä aloittaessaan arpakuution saneleman retkensä kohti Kapkaupunkia? Varmaa on ainakin, että pelaajat saapuvat mantereelle Välimeren suunnasta. Moderni maailma on Euroopassa, pelilaudan ulottumattomissa. Afrikan voi tulkita rajatilana menneisyyden ja nykyisyyden välillä, mutta ehkä se on vielä enemmän mytologinen paikka ajan ulkopuolella. Afrikan tähdessä on kyse seikkailusta, aarteenetsinnästä ja kilpailusta. Tarkoituksena on etsiä timantteja, topaaseja, smaragdeja ja rubiineja - ja tietenkin Afrikan tähteä itseään. Lapsena tosin ihmettelin, mitä tavoitelemisen arvoista on vaaleansinisessä, hiomattomassa kivessä, kun rubiinit ovat paljon kauniimpia. Nyt vasta olen ymmärtänyt, että Mannerla on tehnytkin Afrikan tähdestä rosoisen. Oletteko huomanneet, että sen kuudesta särmästä vain neljä kimmeltää? Afrikan tähti on hiomaton korukivi, joka odottaa noutajaansa. Tosikot voisivat väittää, että Afrikan tähti on kolonialistinen peli, koska pelaajat ovat siellä vain rohmuamassa luonnonvaroja. Epäilemättä peli kantaakin mukanaan koloniaalista perintöä, mutta toisaalta pelin rosvotkin näyttävät eurooppalaisilta. Onko lopultakaan suurta eroa pelaajien ja pelilaudalla lymyävien western-henkisten ryöväreiden välillä?

Mannerla totesi kerran haastattelussa, että Afrikan tähti syntyi ”Humphrey Bogart -elokuvien” huumassa. Peli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, jolloin Mannerla täytti 21 vuotta. Idea oli todennäköisesti syntynyt jo aiemmin. Jos peli sai alkunsa Bogart-elokuvien innoittamana, voiko olla kyse mistään muusta kuin Casablancasta (1942), joka sai Suomen ensi-iltansa vasta toisen maailmansodan päätyttyä 28. joulukuuta 1945. Elokuvan alussa valkokankaalle levittäytyy Afrikan kartta, jonka alaosa tuntuu melkein sulautuvan pimeyteen. Aivan kuin elokuva haluaisi sanoa tuntemattoman maanosan salaperäisyyden tiivistyvän juuri Casablancan kaupungissa, avautuvan sen kautta. Afrikan tähdessä on samaa henkeä, vaikka Mannerla valitsikin toiseksi lähtöruudukseen Casablancan sijasta Tangerin.

Kun Kari Mannerla kuoli heinäkuussa 2006, STT:n uutisessa todettiin Afrikan tähden olleen ensimmäinen lautapeli, jossa oli käännettävät nappulat. Kätkettyjen timanttien etsintä ja yllätysten odottamattomuus ovat pelin ehdoton suola. Samalla yksinkertaiset säännöt mahdollistavat osallistumisen kaikenikäisille pelaajille. Ei ihme, että Afrikan tähteä on myyty huikeat 3,5 miljoonaa kappaletta, joista puolet ulkomailla. Suomessa Afrikan tähti löytyy keskimäärin jokaisesta kotitaloudesta.

Tie Kairoon (1943)

Liittoutuneiden leirissä ihailluin natsi taisi olla ”erämaan kettu” Erwin Rommel. Tunnetuimman valkokankaan Rommelin hahmotteli James Mason Henry Hathawayn elokuvassa Rommel, erämaan kettu (The Desert Fox, 1951) ja Robert Wisen elokuvassa Eränmaan rotat (The Desert Rats, 1953). Harvinaisempi tulkinta on jo sodan aikana valmistunut Billy Wilderin ohjaama Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943), jossa Rommelia tulkitsi, kukapa muu kuin, Erich von Stroheim. Tie Kairoon ei ole kovin maineikas sotaelokuva, mutta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Wilderin ohjaus pitää otteessaan alusta lähtien. Panssarijoukoissa palveleva John J. Bramble (Franchot Tone) virkoaa vaunussa, jonka muut matkustajat ovat kuolleet. Hän raahautuu pois Saharan halki päämäärättömästi ajelehtivasta panssarivaunustaan ja lähtee etsimään pelastusta. Aikansa vaellettuaan hän saapuu hotelliin, jota egyptiläinen Farid (Akim Tamiroff) pitää ja tutustuu hotellin siivojana työskentelevään ranskattareen Moucheen (Anne Baxter). Kun Saksan joukot karauttavat paikalle, Bramble omaksuu kuolleen palvelijan Paul Davosin identiteetin, mutta tämä paljastuukin saksalaisten agentiksi. Lopulta hotelliin majoittuu itse Erwin Rommel, ja Davos yrittää kaikin keinoin estää saksalaisten joukkojen etenemisen Kairoon. Wilderin kerronta säilyy tehokkaana loppuun asti. Päätteeksi Lajos Birón näytelmään perustuva sotadraama esittää huikean aikalaistulkinnan siitä, että Rommel olisi jo vuonna 1937 käynyt arkeologisen retkikunnan mukana kätkemässä aseita ja polttoainetta Saharan hiekkaan.

Damaskus – vaarojen kaupunki (1951)

Saksalaissyntyisen Curtis Bernhardtin Hollywood-uran kohokohtia oli hieno film noir, Mieletön rakkaus (Possessed, 1947), jonka pääroolissa loisti Joan Crawford. Vaikka Bernhardtin nimi on jäänyt tuntemattomaksi, hän teki töitä unelmatehtaan tunnetuimpien tähtien kanssa. Humphrey Bogartia hän ohjasi ensi kertaa vuonna 1945 rikoselokuvassa Ristiriitoja (Conflict). Bogartin tähdittämä oli myös vuonna 1951 valmistunut Damaskus – vaarojen kaupunki (Sirocco), jonka selvänä esikuvana oli sodan aikana valmistunut Casablanca. Eksoottisen taustan lisäksi Damaskuksen yhdistää Casablancaan se, että Bogart saa tälläkin kertaa vastanäyttelijättärekseen ruotsittaren, ei tosin Ingrid Bergmania vaan nuoren Märta Torénin, jonka ura jäi lopulta lyhyeksi. Torén kuoli Tukholmassa vain 31-vuotiaana vuonna 1957.

Damaskus – vaarojen kaupunki sijoittuu 1920-luvun Syyriaan, jonka pääkaupunkia ranskalaiset miehittävät. Asetelma tuntuu ajankohtaiselta ja tuo mieleen Yhdysvaltain aseman Irakissa. Syyrialaiset ovat vetäytyneet maan alle ja yrittävät terrori-iskuin kääntää tilanteen edukseen. Kaupunkiin on ajautunut katkera ensimmäisen maailmansodan veteraani Harry Smith, joka käy laitonta kauppaa ja palvelee molempia osapuolia. Kuten niin monissa muissakin Bogart-elokuvissa, kova pinta ei murene, mutta lopussa sankari ottaa kantaa oikean asian puolesta.

El Dorado (1966)

Olen nähnyt Howard Hawksin El Doradon viimeksi joskus 1980-luvulla. Turun Elokuvakerhon tutkimusryhmä oli tarkkaan tiiraillut Hawksin tuotantoa. Itse en ollut mukana Red River -piirissä, jonka Hawks-artikkeli ilmestyi sittemmin Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirjassa, mutta myöhemmässä screwball-piirissä Hawks oli yhä keskeinen nimi. Luin silloin Robin Woodin kirjan Howard Hawks (BFI), joka on kaikkien aikojen parhaita ohjaajatutkielmia. Kirjasta kuvastuu myös auteur-ajattelun armottomuus. Elokuvat, jotka eivät olleet ”aitoa” Hawksia, jäivät sivumerkinnöiksi. Sen sijaan Robin Wood nosti korkeaan kurssiin sellaiset elokuvat kuin Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings, 1939), Ilma on kohtalomme (Air Force, 1943) ja Rio Bravo (1959). Robin Woodille El Dorado oli viimeinen ”aito Hawks”. Leigh Brackettin käsikirjoitukseen perustuva western on kuin muunnelma seitsemän vuotta aiemmin valmistuneesta Rio Bravosta. Molemmat kuvaavat - hawksmaisesti - miesryhmää ja sen paneutumista tehtävän suorittamiseen. Molemmissa elokuvissa John Wayne esittää vahvaa hahmota, Rio Bravossa sheriffi John T. Chancea, El Doradossa revolverisankari Cole Thorntonia. Vahvan sankarin vastapainona on heikko mies: edellisessä Dean Martinin tähdittämä Dude, jälkimmäisessä Robert Mitchumin esittämä sheriffi J. P. Harrah. Molemmissa elokuvissa juuri nämä hahmot ovat koko tarinan runko: Rio Bravossa Dudea nöyryytetään jo ensimmäisessä kohtauksessa. J. P. Harrah nähdään alussa voimansa tunnossa, mutta hän vajoaa alennustilaan, juopoksi, jonka on pakko ryhdistäytyä. Robert Mitchumin roolisuoritus on loistava, ehdottomasti parasta koko elokuvassa.

Vanhojen veteraanien rinnalla molemmissa westerneissä on nuori samastumiskohde, Rio Bravossa Ricky Nelsonin esittämä Colorado, El Doradossa James Caanin tulkitsema Mississippi. El Doradossa vanha maailma on painumassa yötä kohti, ja elokuvan loppuosa onkin kuvattu konkreettisesti pimeässä. Vaikka kaikki päättyy parhain päin, Cole Thorntonin ja J. P. Harrahin aika on ohi. Loppukohtauksessa he kävelevät El Doradon kadulla - kainalosauvoihin tukeutuen. Elokuvan nimi on silkkaa ironiaa: Villin Lännen pieni kylä ei ole haaveiden kultainen kaupunki, mutta silti odotukset menestymisestä ja rikkauksista ovat ajaneet myös elokuvan henkilöitä eteenpäin, kohti väistämättömiä konflikteja.

Zodiac (2007)

David Fincherin Zodiac perustuu San Franciscon alueella 1960- ja 1970-luvuilla riehuneen sarjamurhaajan tarinaan. Zodiaciksi itsensä nimennyt murhaaja tuntui toimivan vailla motiivia: hän oli saanut vaikutteita Irving Pichelin ja Ernest B. Schoedsackin elokuvasta Zaroffin koirat (The Most Dangerous Game, 1932), jonka tappaja, kreivi Zaroff, pyydystää ihmisiä kuin urheilumetsästäjä. Zodiac lähetti lehdistölle mystisiä, salakielisiä kirjeitä, eikä hänen identiteettinsä koskaan varmuudella paljastunut. Tapaus on niin tuttu, että ohjaustyö on varmasti ollut haasteellinen: miten rakentaa trilleri, jonka lopputuloksen suurin osa katsojista tietää. Toisaalta: useinhan trillerit rakentavat jännityksensä kohtauksen sisällä, eikä tarinan päämäärällä välttämättä ole ratkaisevaa merkitystä. Oma ongelmansa on ollut tarinan levittäytyminen pitkälle aikavälille. Pääosa tapahtumista sijoittuu 1960- ja 1970-luvuille, mutta elokuvan lopuksi piipahdetaan myös seuraavilla vuosikymmenillä. Tarinan keskiössä on Zodiacia enemmän San Francisco Chronicle -lehden sarjakuvapiirtäjä Robert Graysmith (Jake Gyllenhaal), joka ensin seuraa tutkintaa sivusta, rikostoimittajan roskakoria penkomalla ja toimituksen tarinoita kuuntelemalla, mutta ajautuu yhä pidemmälle todisteiden vyyhtiin. Lopulta Graysmith saa apua myös poliisilta, joka muutoin on vetäytymässä selvitystyöstä. David Fincherin ohjauksessa korostuu murhasarjan rinnalla se koneisto, joka rikoksien voimasta elää. Lopulta Graysmith itsekin tulee bisneksen osaksi. Sarjakuvapiirtäjän tutkimustyöt jäävät tuloksettomiksi siinä mielessä, ettei syyllistä koskaan saada oikeuden eteen. Sen sijaan Graysmith julkaisi vuonna 1986 aiheesta kirjan, josta tuli välitön myyntimenestys. Kirjaa myytiin neljä miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa.