Ilman huomispäivää (1939)

Jos Werther (1938) oli Max Ophülsin uralla merkinnyt paluuta saksalaiseen aiheeseen, seuraava elokuva Ilman huomispäivää (Sans lendemain, 1939) nosti valokeilaan uuden kotikaupungin, Pariisin. Toisaalta, toinen maailmansota oli jo syttynyt, eikä Ophüls enää ohjannut Ranskassa kuin yhden elokuvan ennen siirtymistään Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Ilman huomispäivää valmistui vuonna 1939, mutta sai ensi-iltansa Pariisissa vasta maaliskuussa 1940. Muistelmateoksessaan Spiel im Dasein Ophüls kertoo tiivistäneensä elokuvaan Pariisin sellaisena kuin hän sen koki. Ophüls halusi antaa kasvot elämän laitapuolen kulkijoille, ”rakkauselämän tuntemattomille sotilaille”, sutenööreille ja prostituoiduille, ja ohjaaja valmisti pääroolin esittäjää Edwige Feuillèrea kulkemalla tämän kanssa Pariisin kaduilla läpi yön. Ilman huomispäivää onkin enemmän atmosfäärin kuin Ophülsille ominaisten loisteliaiden kameraliikkeiden elokuva. Tähän elokuvaan, jos johonkin, on tarttunut 1930-luvun lopun runollisen realismin piirteitä.

Aikalaiskritiikki suhtautui teräväkielisesti melodraamaan, joka varmaankin vuoden 1940 horisontissa näytti epäajankohtaiselta lajityyppinsä tuotteelta. Nyt katsottuna elokuvan lohduttomat tulevaisuuden näkymät tuntuvat kuvastavan sitä ahdistusta, jota aikalaiset sodan keskellä tunsivat. Päähenkilö Evelyne Morin (Edwige Feuillère) työskentelee La Sirène -nimisessä yökerhossa. Hän on yksinhuoltaja, joka saa juuri ja juuri rahat vuokraan ja kymmenvuotiaan poikansa Pierren (Michel François) koulutukseen. Yhtäkkiä hän törmää kanadalaiseen Georgesiin (George Rigaud), jonka kanssa Evelyne on kokenut romanssin kauan sitten. Kiihkeästi Evelyne rakentaa kulissin estääkseen Georgesia tietämästä, millaiseen ahdinkoon hän on joutunut. Tarina rakentuu taitavasti: vähitellen selviää, että Evelyne on hylännyt Georgesin pakosta, sillä hänen silloinen aviomiehensä, pikkurikollinen Hermann (Jacques Erwin), kiristää vaimoaan. Nyt Evelyne yrittää estää sekä lähimenneisyytensä että kaukaisemman historiansa paljastumista. Lopulta hän lähettää Pierren Georgesin mukana Kanadaan ja pakottaa itsensä ”katoamaan sumuun”. Ehkä tulkitsen liikaa, mutta Hermannin nimi kalskahtaa kovin saksalaiselta, ja tuntuu, että Evelyne on alunperin ollut jo aviomiehensä hyväksikäyttämä. Tämä riistetyksi tuleminen tai hyväksikäyttö on sittemmin vain jatkunut prostituoidun työssä, ja vaikka hetkeksi esiin vilahtaa ajatus paremmasta elämästä Atlantin tuolla puolen, unelma on Evelynen tavoittamattomissa. Kun Georges lähtee matkan Pierren ja ystävänsä Armandin kanssa, näyttää siltä, että vain miehet pelastuvat. Toki Evelynen seuraksi jää uskollinen ystävä Henri (Paul Azaïs), mutta valtamerihöyryn irtauduttua Le Havren satamasta, kaikki toivo on mennyttä. Itse asiassa Henri yrittää vielä soittaa Normandie-laivalle, mutta sillä välin Evelyne on jo kadonnut. Tulevaisuus on uudessa maailmassa, mutta Pariisissa ei enää ole huomispäivää.

Ilman huomispäivää on Max Ophülsin tuotannon helmiä. Se jatkaa hyväksikäytettyjen naisten kuvausta, joka oikeastaan alkoi jo elokuvassa Kaikkien nainen (La signora di tutti, 1934) ja päättyi viimeisessä teoksessa Skandaalikuningatar Lola Montes (Lola Montès, 1955).