Kaikkien nainen (1934)

Max Ophülsin La signora di tutti on näytetty Suomessa televisiossa vain kerran syksyllä 1988 nimellä Kaikkien nainen. Sillä kertaa elokuva jäi näkemättä, mutta onneksi siitä on nyt saatavilla hienosti skannattu dvd. Kaikkien nainen on syntynyt kiinnostavassa kulttuurien välitilassa. Ophüls oli lähenyt Saksasta keväällä 1933, ehtinyt tehdä Ranskassa Liebelein ranskankielisen version sekä rikoselokuvan Capri-linnan vanki (On a volé un homme, 1934). Tässä tilanteessa hän sai yllättäen pestin Italiaan, kun kustantaja Emilio Rizzoli halusi tuottaa sovituksen Salvator Gottan suosikkiromaanista La signora di tutti. Tuottaja Ettore Margadonna oli nähnyt Liebelein ja ehdotti Ophülsia ohjaajaksi. Erikoista kyllä, ainakaan dvd-versiossa ohjaajaa ei mainita nimeltä. Sen sijaan alkuteksteissä nousee esiin Tomaso Monicelli, otsikolla ”direzione”, mutta filmografiatietojen mukaan Monicelli oli lähinnä ”production manager”.

Kulttuurisen välitilan tuntua elokuvalle antaa kaksi itäeurooppalaista emigranttia, ukrainalaissyntyinen näyttelijä Tatjana Pavlova (1890–1975), joka sai keskeisen roolin, ja venäläinen säveltäjä Daniele Amfitheatrof (1901–1983), jonka perhe oli muuttanut Italiaan jo ennen Venäjän vallankumousta. La signora di tutti oli hänen toinen elokuvasävellyksensä, mutta ”rest is history”, sillä vuonna 1937 Amfitheatrof siirtyi Hollywoodiin muun muassa monien rikos- ja lännenelokuvien, toisinaan kreditoimattomaksi, säveltäjäksi. Sittemmin Ophülsin ja Amfitheatrofin tiet yhtyivät elokuvassa Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman, 1948).

Kulttuurien väliltä alkaa myös Kaikkien nainen: elokuvan alussa ollaan Ranskassa, elokuvamogulien ja -bisnesmiesten keskellä, kuuntelemassa kuuluisan elokuvadiivan Gaby Doriot’n äänilevyä ”La signora di tutti”. Gaby on viihdeteollisuuden riistaa, ja italialainen tyttö oli Ranskassa muuntunut parrasvalojen tähdeksi. Kun agentti lähtee etsimään Gabya (Isa Miranda), tämä makaakin kylpyhuoneen lattialla itsemurhaa yrittäneenä. Elokuvan hämmästyttävyys on siinä, että Gaby asetetaan leikkauspöydälle, anestesiamaskin alle, ja koko loppuosa on narkoosin aikana nähtyä unta, kuoleman hetkellä editse pyyhkiytyvää filminauhaa. Takautumarakennetta oli melodraamassa käytetty aikaisemminkin, mutta tummien varjojen ja nopeiden siirtymien seurauksena tuntuu välillä kuin katsoisi toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista film noiria. Ophüls tuntuu korostavan unen logiikkaa kuvaelmamaisuudella, jossa loogiset syy-seuraus-suhteet ovat toissijaisia. Erityisen paljon elokuvassa on ristikuvia: välillä häipyvä kuva kuultaa kankaalla kauan, aivan kuin juuri nuo hetket ja kuvat olisivat erityisesti syöpyneet Gabyn mieleen.

Monissa elokuvissaan Max Ophüls on kuvannut traagisia naisia, jotka joutuvat menettämään rakkautensa, mutta raadollisen hyväksikäytön kuvauksena Kaikkien nainen muistuttaa oikeastaan vain viimeistä elokuvaa Skandaalikuningatar Lola Montès (1955). Kun elokuvan lopussa Gaby menehtyy leikkauspöydälle, myös hänen julkinen minänsä pysähtyy: julisteita suoltava painokone seisahtaa, eikä Gaby enää ole rahanteon välikappale. Koko elokuvan ajan Gaby on jollakin tapaa hyväksi käytetty. Nuorena kuorolaisena hän joutuu kuoronjohtajan, vanhemman miehen, kosinnan kohteeksi ja saa kärsiä viattomuudestaan. Pian Gaby tutustuu nuoreen Robertoon (Friedrich Benfer), jonka äidistä Almasta (Tatjana Pavlova) tulee Gabyn ystävä ja tukija. Sairas Almakin käyttää tyttöä hyväkseen, sellaisten toiveiden toteuttajana, joita hän itse ei rampautuneena voi saavuttaa. Hän lähettää Gabyn oopperaan, Milanon La Scalaan, mutta lopputulos on sikäli traaginen, että Alman mies Leonardo Nanni (Memo Benassi) ihastuu Gabyyn. Elokuvan ensimmäinen puolisko kiihtyy traagiseen kliimaksiin, joka tuo wagneriaanisuudessaan mieleen Luchino Viscontin elokuvat.

On mahdollista, että kireän tuotantoaikataulun vuoksi elokuvan viimeistely sujui nopeasti. Ainakin tuntuu siltä, ettei elokuvan jälkimmäinen puolisko ole enää yhtä hiottu kuin ensimmäinen. Joka tapauksessa Kaikkien nainen on omalaatuinen, mieleenpainuva elokuva, jossa on vaikuttavia kuvia ja kohtauksia: Alman pyörätuolin varjot portaikon seinää vasten, sanattomien tunteiden kuvaus oopperan aitiossa, Gabyn ja Roberton tanssikohtaus, joka tuo mieleen niin elokuvan Lemmenleikkiä (Liebelei, 1933) kuin myöhemmin Ranskassa valmistuneen Salaperäiset korvarenkaat (Madame de..., 1953).