Edellinen Max Ophüls -elokuva, jonka katsoimme, oli loistava Madame de... (1953), häikäisevästi toteutettu melodraama. Skandaalikuningatar Lola Montès valmistui kaksi vuotta myöhemmin ja jäi Ophülsin viimeiseksi teokseksi. Jos Madame de... oli intiimi, Lola Montès rakentaa suurellista historiallista spektaakkelia, jopa siinä määrin, että henkilöt jäävät etäisiksi ja kylmiksi. Ehkä osasyyllinen on laajakangasteknologia, joka sai monet ohjaajat arvelemaan, ettei lähikuvia juurikaan tarvitse käyttää, kun katsoja erottaa suurelta kankaalta pienimmätkin yksityiskohdat. Vaikka Ophüls on taitava kuvan käyttäjä, hän ei ole parhaimmillaan laajakankaan parissa. Viileään ulkomuotoon vaikuttaa niin ikään vieraannuttava kehyskertomus: Lola nähdään elokuvan alussa sirkusesityksen vetonaulana, entisenä seurapiirineitona, joka on päätynyt Barnum-henkisen freak show'n esiintyjäksi. Jos Ophüls suhtautuu henkilöihinsä viileästi, sitäkin lämpimämmin hän kuvaa aineellista maailmaa. Skandaalikuningatar Lola Montès on yksityiskohtaisesti ja täyteläisesti lavastettu: jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty, liikutaan sitten Franz Lisztin asuntovaunun dekadentissa ilmapiirissä tai Baijerin hovin pompööseissä kulisseissa. Ophüls antaa kameran ajelehtia esineiden keskellä, käyttää etu- ja taka-alaa hyväkseen, kuvaa verhojen takaa tai ikkuna-aukkojen lävitse. Katseen kohteena olemisen teema saa jo tätä kautta vahvan painotuksen.Skandaalikuningatar Lola Montès on historiallisena elokuvana poikkeuksellisen kiinnostava. Aikakauden Hollywood-elokuviin verrattuna se on raikkaan modernistinen. Se ei esitä yhtä totuutta vaan pyrkii kyseenalaistamaan tapamme kertoa menneisyydestä. Olisiko Ophüls saanut inspiraatiota Akira Kurosawan Rashomonista (1950)? Toki 1800-luvun kulttuurihistoriaan perehtynyt voi sanoa, että elokuva on kaukana "totuudesta". Teos perustuu Cécil Saint-Laurentin romaaniin ja muistuttaa lopulta vain etäisesti irlantilaissyntyisen tanssijattaren Lola Montezin (1821-61)elämänkaarta. Lola oli oikealta nimeltään Elizabeth Rosanna Gilbert, ja hänen vaiheistaan liikkui mitä hurjimpia huhuja ja tarinoita. Luultavasti hän osasi käyttää hyväkseen uudenlaista julkisuutta samaan tapaan kuin Paganinin ja Lisztin kaltaiset tähdet. Lola Montezilla oli suhde Baijerin kuninkaaseen Ludwig I:een, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Euroopan hullun vuoden huumassa Ludwig pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1848, ja Lola Montez ajettiin maanpakoon. Lolan ja Ludwigin rakkaus on Max Ophülsin tulkinnan kulminaatiopiste, mutta viittaukset nuoruuteen ja elämän loppuvaiheeseen ovat ilmeisen sepitteellisiä. Historiallinen uskollisuus ei kuitenkaan ole oikea tapa arvioida elokuvan historiakuvaa: enemmän jää askarruttamaan Ophülsin tapa kuvata Lola Montezin elämää vieraana ja outona, arvoituksellisena. Itse asiassa hän kirjoittaa naishistoriaa audiovisuaalisessa muodossa ennen kuin historioitsijat olivat vielä kynään ehtineet tarttuakaan. Selvästi Ophüls hakee uudenlaista tapaa kertoa menneisyydestä, tapaa, joka kunnioittaisi menneisyyden vierautta. Välähdykset historiasta esitetään tyylitellyn sirkusesityksen lomassa, eivätkä ne ole edes kronologisessa järjestyksessä. Samalla kehyskertomus ja takautumat väistämättä rinnastuvat: miksi illusionistisesti lavastetut draamajaksot olisivatkaan yhtään oikeampia kuin sirkusmaneesille pystytetyt performanssit. Ehkä Max Ophüls ei olekaan kiinnostunut Lola Montezista historiallisena henkilönä vaan siitä kulttuurista, joka hänet synnytti. Elokuva rakentaa ahdistavan kuvan 1800-luvulla orastaneesta julkisuudesta ja sen armottomasta tuhovoimasta. Kun elokuvan lopussa Lola hyppää yleisön edessä kohti maneesia, hän selviytyy hengissä mutta symbolisesti kuolee. Jäljelle jää vain kuva Lola Montezista, skandaalikuningattaresta, jota kaikki haluavat koskettaa - rahasta. Menneisyyden maailmaan ei enää ole pääsyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti