Werther (1938)

Yoshiwaran ranskalais-venäläis-japanilaisten tunnelmien jälkeen Max Ophüls palasi entisen kotimaansa Saksan kirjallisuuteen. Johann Wolfgang von Goethen läpimurtoromaanin pohjalta syntyi Werther (Le Roman de Werther, 1938), josta valitettavasti ei ole kunnollista dvd-kopiota olemassa. Yoshiwaran tapaan se on ilmestynyt ranskalaisena SECAM-videonauhana 1990-luvulla, eikä laatu ole alunperinkään ollut kovin korkea. Silti voi aavistaa, että Werther on hienosti kuvattu 1700-lukuelokuva, jonka valoisat sävyt muuttuvat vähitellen kohti melankoliaa. Erityisesti valon käyttö pistää silmään: näkymiä on valaistu eri tavoin, eri kohdista, mikä antaa kuvalle syvyysvaikutelmaa. Wertherissä on jonkin verran myös ohjaajan tavaramerkkiä, kontrastia etu- ja taka-alan välillä.

Wertheriä katsoessa tulee väistämättä mieleen Philipp Stölzlin ohjaama tuore Goethe! (2010), joka punoo yhteen nuoren Goethen elämän ja kirjailijan Wetzlarin-kokemuksien innoittaman Nuoren Wertherin kärsimykset. Tuntuu, että myös Ophülsin teoksessa ”Wahrheit” ja ”Dichtung” on tietoisesti punottu toisiinsa. Alussa katsoja näkee valoisan, saksalaisen maiseman halki pyyhältävät postivaunut. Kyytiin nousee pieni poika Gustav, joka tutustuu Waldheimin kaupunkiin matkalla olevaan Wertheriin (Pierre Richard-Willm). Gustavin isosisko on Charlotte (Annie Vernay), johon nuorukainen rakastuu, mutta Lotte on jo lupautunut Albertille (Jean Galland). Elokuvan puolivälissä, noin 40 minuutin jälkeen, karmea tosiasia valkenee Wertherille, ja melankolia alkaa saada sijaa. Vaikuttavimpia kohtauksia on lopun ratkaisu, jossa Werther tulee hakemaan Albertille lainaamaansa pistoolia. Lotte ymmärtää, mistä on kyse, ja alkaa maanisesti toistaa rukouksia.

Goethen alkuperäisteoksessa on kohta: ”Mitä olisikaan maailma ilman rakkautta! Kuin taikalyhty ilman valoa!” Ophülsin Wertherissä taikalyhdyn valo lopulta sammuu. Rajuilmassa, pimeyden jo laskeutuessa Werther jättää hevosensa ja häipyy tummaan yöhön. Kuuluu laukaus, hevonen värähtää ja juoksee pelästyneenä kohti isäntäänsä. Ophülsin lopetus on synkkä mutta vaikuttava.

Kun Werther valmistui, ilmassa väreili muutakin kuin rakkauden ahdistusta. Ulkokuvaukset tehtiin Elsassissa, ja samaan aikaan kun kuvausryhmä Ranskan puolella muisteli 1700-lukua, rajan takana saksalaiset sotilaat olivat jo sotaharjoituksessa. Harjoituslaukauksia kuului myös Ranskan puolelta, ja vähän väliä ”rauhallinen Goethe-dialogi” piti keskeyttää. Äänittäjä teki erityisen mikrofonin, joka oli ”contre le vent et contre l'époque”. Ophüls koki tilanteen tuskallisena, sillä ”se elämän suloisuus, joka leijuu Goethen Wertherin yllä, on ilmaistavissa yhtä hyvin ranskaksi kuin saksaksi; teos kuuluu kumpaankin kulttuuriin...”