Kuulun niukkuuden ajan sukupolveen – ainakin siinä mielessä, että muistelen vieläkin lapsuuteni harvoja visuaalisia elämyksiä. Televisio vakiintui lähtemättömästi suomalaisiin koteihin 1960-luvun kuluessa, ja arkisen kuvakulttuurin muodonmuutos alkoi. Silti mieleen ovat painuneet elokuvateattereiden palatsimaiset salit ja valkokankaalta hehkunut lumemaailma. Taisin olla kahdeksanvuotias, kun kävimme katsomassa Carol Reedin musikaalin Oliver! Musiikki on pyyhkiytynyt muistista, mutta 1800-luvun synkkä Lontoo syöpyi mieleen, varsinkin loppukohtaus, jossa kimmeltävät aarteet vajoavat laitakaupungin vihreään liejuun. *
Pidin viime viikolla esitelmän elokuvateattereiden historiasta Turussa. Tarinasta tuli lopulta aika surullinen, mutta se kertoi arkipäivän merkittävästä muutoksesta.
Eläviä kuvia nähtiin Turussa ensi kertaa vuonna 1897 hotelli Phoenixin salissa. Ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri, Maailman Ympäri, perustettiin vuonna 1905 Priman taloon nykyiselle Yliopistonkadulle. Alusta lähtien elokuvalla oli tärkeä paikkansa tietojen ja mielikuvien välittäjänä: se näytti kuvia ympäri maailman.
Huipussaan elokuvakulttuuri oli 1950-luvulla. Teattereita oli parhaimmillaan neljätoista, valtaosa aivan ydinkeskustassa. Muista vuosikymmenistä poiketen projektorit pyörivät myös laitakaupungilla, kun Kino Pansiola ja Taisto näyttivät eläviä kuvia ruutukaavan ulkopuolella. Laskelmieni mukaan paikkoja valkokankaan äärellä oli Turussa lähes 7000.
Vuosikymmenen lopulla avattiin erityisen näyttäviä saleja, Kino Ritz 1955, Kino-Turku ja Domino 1956 ja Casino 1958. Jos televisiotoiminta olisi Suomessa alkanut aikaisemmin, osa saleista olisi ehkä jäänyt pystyttämättä.
*
Kun elokuvateattereiden satavuotista historiaa katsoo tilastollisesti, paikkamäärien valossa, Turussa huippukohta oli täsmälleen puolivälissä. Sen jälkeen lasku on ollut yhtä nopeaa kuin nousu oli aikanaan. Tällä hetkellä säännöllistä esitystoimintaa on Turussa vain yhdessä osoitteessa, Kauppiaskadun 1500-paikkaisessa multiplex-teatterissa.
Toisen maailmansodan jälkeen elokuvateatterit, niiden kaduille työntyvät fasadit ja yleisöä viekoittelevat mainosvitriinit, olivat osa katukuvaa. Nyt tämä aika on ohi.
Jäljelle jääneissä teattereissa hiljainen vallankumous on vähitellen poistamassa filmikeloja pyörittävät projektorit, ja tilalle asennetaan uudet digitaaliset laitteet.
Tuntuu, että elokuvakulttuuri on monessa suhteessa palannut alkupisteeseensä. Aivan samoin kuin sata vuotta sitten, elokuva etsii paikkaansa erilaisten audiovisuaalisten viihdemuotojen joukossa. Samaan tapaan kuin Maailman Ympäri -teatteri tarjosi elämyksiä muualta maailmasta, nykypäivän multiplex avaa reaaliaikaisen yhteyden kaukaisiin oopperataloihin. Digitaalisen muutoksen keskellä elokuva hakee olomuotoaan.
*
Menneisyydestä on usein puhuttu filminauhana, kavalkadina, jossa asiat seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä.
Kun viimeiset hetkeni joskus koittavat – toivottavasti vasta pitkän ajan kuluttua – menneisyys vilistää silmieni ohi filminauhana. Se on varmaa. Mutta miten on seuraavan sukupolven laita? Missä järjestyksessä menneisyyden muistot kohoavat viimeisiään vetävältä kovalevyltä? Tämä jää arvoitukseksi.
Tai ehkäpä historia ei sittenkään ole filminauha vaan avoin kirja. Koskaan ei tiedä, mitä tulee seuraavaksi.
(julkaistu Turun Sanomissa 18.12.2010)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti