Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965)

George Stevensin Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965) ei lukeudu raamattu- ja antiikkispektaakkelien muistetuimpiin teoksiin, eikä sitä käsittääkseni ole nähty televisiossakaan vuoden 1994 jälkeen. Katsomisen se kuitenkin ansaitsee, jo siksikin, että ohjaajana on George Stevens ja näyttelijäkaartiin on saatu mahtumaan laaja joukko tähtiä Max von Sydowista John Wayneen. Max von Sydow on itse oikeutettu Kristus, mutta moni kysyy varmaankin, mitä tekemistä John Waynilla voi olla evankeliumeihin perustuvassa eepoksessa. No, rooli ei ole (onneksi) kovin pitkä. Wayne nähdään roomalaisena kenturiona ristin juurella, ja hän lausuu vain yhden repliikin: Truly, this man was the son of God. Ääni on tarkoituksellisen tunnistettava: mitähän ohjaaja ja/tai tuottaja ovat ajatelleet, sillä yleisön reaktiot voivat olla arvaamattomia... Tässä teoksessa muuten Claude Rains nähdään viimeisessä roolissaan Herodeksena.

Mies Nasaretista perustuu evankeliumeihin, mutta se kertoo myös yhdysvaltalaisesta kristillisestä viihteestä ja sen perinteestä. Pohjana on vuonna 1947 toteutettu radiosarja, joka puolen tunnin jaksoissa käsitteli Kristuksen kohtaloa. Fulton Oursler, Valittujen Palojen toimittaja, kirjoitti sarjan pohjalta romaanin kaksi vuotta myöhemmin. On oikeastaan paradoksaalista, että Valittujen Palojen toimittajan tekstistä sukeutui eeppisen elokuvan käsikirjoitus: kun Mies Nasaretista valmistui, sillä oli mittaa peräti 225 minuuttia. Teoksestä nähtiin jopa 260-minuuttinen versio. Me katsoimme Google Playn edition, joka oli vain 199 minuuttia. Samaan tapaan kuin monessa muussakin 1950-luvun ja 1960-luvun mammuttielokuvassa, tässäkin on alkusoitto ja väliaika. Molemmat osat päättyvät kuoleman voittamiseen siinä mielessä, että ensimmäisen osan päätöksenä on, Händelin Messias-oratorion sävelien siivittämänä, Lasaruksen nousu kuolleista. Toinen osa päättyy niin ikään Händeliin, ja Kristus nousee taivaaseen. Koko elokuva alkaa uskonnollisella freskolla, jonka Kristus on erehdyttävästi Max von Sydowin näköinen. Sama kuva palaa elokuvan lopussa, mikä viittaa ”kaikkien aikojen suurimman kertomuksen” päättymättömyyteen.

Vaikka Mies Nasaretista onkin verkkainen, siinä vetoaa hidastempoisuuden mietiskelevyys ja rauhallisuus. Välillä ohjaus on vihjailevan visuaalista, kuten alussa, jossa Kristuksen syntymästä nähdään oikeastaan vain vauvan käsi. Valaistus on kautta linjan tummanpuhuvaa, hämärää, ja niin Herodoksen kuin Pontius Pilatuksenkin (Telly Savalas) palatsit ovat kolkon harmaita. Toisin kuin 50-luvun spektaakkeleissa, värejä on käytetty hillitysti. Ulkokuvauksia tehtiin Utahissa, jonka vuorten monumentaalisuus tuntuu paikoin hallitsevan visuaalista ilmettä. Golgata-jakso taas on toteutettu kokonaan studiossa, ja sen värimaailma tuo mieleen barokin maalaustaiteen ristiinnaulitsemiskuvaukset. Ehkä eniten jäi kuitenkin mieleen Max von Sydow. Mies Nasaretista ei ole hänen parhaita elokuviaan, kaukana siitä, mutta hänen vähäeleinen näyttelemisensä tuo spektaakkelimaiseen elokuvaan yllättävää niukkuutta. Sydowin kasvojen topografia on yhtä iätöntä kuin Utahin erämaa.