Quo Vadis (1951)

Mervyn LeRoyn ohjaama ja Sam Zimbalistin tuottama Quo Vadis (1951) vaikutti keskeisesti antiikkispektaakkelien paluuseen 1950-luvulla. Eeppisellä elokuvalla oli jo pitkät perinteet: myös Henryk Sienkiewiczin1890-luvulla jatkokertomuksena ilmestynyt tarina oli päässyt valkokankaalle jo vuonna 1901. Kuuluisin mykkäelokuvatulkinta oli Enrico Guazzonin kaksituntinen spektaakkeli vuodelta 1913. Hollywoodissa MGM oli ostanut romaanin oikeudet jo 1930-luvulla, mutta tuotannon käynnistyminen viivästyi. MGM:n ajatus oli toteuttaa produktio Italiassa, ikään kuin aidoilla paikoilla, mutta toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti suunnitelmat. Ajatukseen palattiin vasta vuonna 1948, jolloin yhtiö lähetti suunnittelijansa Cinecittáan Roomaan: tuotanto käynnistyi näyttävien lavasteiden rakentamisella. Studioon kohosivat keisari Neron sirkus, keisarin palatsin eksteriöörit ja monia muita näyttäviä rakennelmia. Lygian roolissa piti alun alkaen olla Elizabeth Taylor ja Marcus Viniciuksena Gregory Peck. Lopulta rooleihin päätyivät Deborah Kerr ja Robert Taylor.

Quo Vadiksen edellisestä näkemisestä on aikaa, mutta 1990-luvulla katsoin sen niin moneen kertaan erilaisia spektaakkeliartikkeleita kirjoittaessa, että muistan repliikit melkein sanasta sanaan, ensimmäisestä lauseesta This is the Appian way... alkaen. Aikanaan pohdin paljon sitä, voisiko Quo Vadiksen tulkita viittauksena toisen maailmansodan tapahtumiin. Joka tapauksessa, kun yleisö vuonna 1951 katsoi kristyttyjen vainoihin huipentuvaa spektaakkelia, mieleen ovat varmasti nousseet ne kokemukset, jotka olivat tuoreena muistissa. Nyt kun elokuvaa katsoo, huomio kiinnittyy aiempaa enemmän Lygian ja Marcuksen väliseen romanssiin. Quo Vadis vertautuu Henry Kosterin elokuvaan Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953), joka valmistui kaksi vuotta myöhemmin ja joka muistetaan kaikkien aikojen ensimmisenä CinemaScope-elokuvana. Kosterin elokuvassa kristillistyminen kuvattiin roomalaisen upseerin kääntymyksen kautta. Sama on ytimessä myös Quo Vadiksessa, jossa Marcuksen motiivit näyttävät kylläkin melko itsekkäiltä. Hänhän ryhtyy kristityksi vain saadakseen Lygian, ja lopussakin ihmettelee, ettei tiedä, miten pitäisi suhtautua. Alussa Marcus tuntuu suorastaan vainoaa Lygiaa. Lopulta väkinäisen romanssin ohi nousee Quo Vadiksessa kuitenkin keisari Nero, jota Peter Ustinov unohtumattomasti tulkitsee.