30. kesäkuuta 2011

Berliinin taivaan alla (1987)

Als das Kind Kind war,
wußte es nicht, daß es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins.

Wim Wendersin Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) on sukupolvielokuva, jossa väreilee ajan ja paikan henki. Peter Handken runo ”Als das Kind Kind war” on jäänyt lähtemättömästi mieleen ajalta, joka edelsi Berliinin muurin murtumista. Ajan henkeä luo myös muistuma Länsi-Berliinistä vaihtoehtokulttuurin mekkana, mihin Sprung aus den Wolken -yhtyeen sävelet ja elokuvan lopussa nähtävä Nick Caven keikkakin viittaavat. Näin jälkeenpäin katsottuna ajatus siitä, että ”alle Seelen waren eins” on poliittinen, varsinkin jaetussa Berliinissä, jossa ykseys tai yhtenäisyys oli vain muisto. Tämä on kuitenkin vain yksi ulottuvuus: enkelit seuraavat berliiniläisten elämää, ja inhimillinen syntyy lopulta siitä, että ihmisessä on aavistus enkelten kosketusta. Berliinin taivaan alla päättyy kahden ihmisen liittoon.

Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann begann die Zeit und wo endet der Raum?

Berliinin taivaan alla herättää ajatuksia paikoista ja kartoista. Elokuvan alussa enkeli Damiel (Bruno Ganz) seisoo tärkeän maamerkin, Kaiser-Wilhelm-Gedächtnis-Kirchen laella. Juuri tämä kirkko on Berliinin traumaattisen historian symboli: kirkko rakennettiin 1800-luvun lopussa, mutta se tuhoutui pommituksissa vuonna 1943. Sodan jälkeen rauniot oltiin purkamassa, mutta kaupunkilaiset asettuivat puolustamaan menneisyyden muistoa, varsinkin kun sota oli pyyhkäissyt lähes kaiken vanhasta rakennuskannasta maan tasalle. Lopulta vain päätorni jäi pystyyn, eikä ole sattumaa, että juuri tämän tornin laelta enkelin on hyvä katsella kaupunkilaisten toimia. Myöhemmin elokuvassa enkelit päivystävät Siegessäulen kultaisen ornamentin päällä. Voitonpylväs on Saksan yhdentymisen 1871 muistomerkki ja samalla viittaus yhtenäisyyteen, jonka toinen maailmansota oli katkaissut.

Berliinin muuri saa Wim Wendersin ohjauksessa ja Henri Alekanin kuvauksessa tärkeän roolin: se tulee vastaan kaikkialla. Enkelit voivat kävellä muurin läpi, mutta eivät kuolevaiset. Viime kädessä, kuten elokuvassa todetaan, meidän kaikkien ympärillä on muuri, jota me vain kuljetamme mukanamme. On rajoja, joiden yli emme koskaan mene.

Elokuvan hellyttävin hahmo on vanhus, joka istuu kirjastossa katsomassa valokuvia menneisyydestä ja etsii epätoivoisesti Potsdamer Platzia, löytämättä. Potsdamer Platz sijaitsi Brandenburger Torista etelään, paikalla, joka jäi idän ja lännen väliin. Vanhuksen mielessä elää kuitenkin kartta, joka ei vuonna 1987 voinut johtaa perille.

*

Berliinin taivaan alla on jäänyt mieleen elokuvana, jossa Peter Falk näytteli itseään. Falk menehtyi 23. kesäkuuta 2011, joten on lohdullista ajatella häntäkin enkelinä. Tuoreessa bluray-levyssä on Wendersin ja Falkin kommenttiraita: se täytyy kuunnella seuraavaksi!

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Hieno analyysi! Kiitos myös runosta!