Hiljaa virtaa Don (Tikhyi Don, 1957–1958)

Sergei Gerasimovin Hiljaa virtaa Don (Tikhyi Don, 1957–1958) on ainakin televisioesitysten määrällä mitattuna suosituimpia neuvostoelokuvia Suomessa. Elonetin tietojen mukaan se on nähty 2000-luvullakin neljä kertaa. Itse näin Gerasimovin teoksen tv-esityksen 15-vuotiaana vuonna 1976, ja melodramaattisten, melkein oopperallisten käänteiden ja historiallisten tapahtumien yhdistelmä jäi hämmentämään mieltä. Vuonna 1906 syntynyt Gerasimov tuli elokuva-alalle jo 1920-luvulla ja esiintyi muun muassa Grigori Kozintsevin ja Leonid Traubergin Päällystakissa (Shinel, 1926).  Ohjaajana Gerasimovin läpimurto oli vuonna 1936 valmistunut Seitsemän rohkeata (Semero smelykh), joka kuvaa tutkimusretkikunnan selviytymistä arktisissa olosuhteissa. Sittemmin Gerasimovista tuli suurten produktioiden ja prestiisielokuvien luotto-ohjaaja. Hänen uransa lakipiste oli kolmiosainen, kuusituntinen tulkinta Mihail Solohovin romaanista Hiljaa virtaa Don.

Solohovin romaani ja Gerasimovin elokuvatulkinta kuvaavat Donin kasakoiden elämää poliittisesti epävakaiden olojen keskellä. Solohovin laajamuotoinen romaani on ollut epäilemättä haaste. Gerasimov itse laati käsikirjoituksen, jossa tapahtumia seurataan laajoin kaarroksin ja välillä tiivistäen vuodesta 1912 vuoteen 1922. Hiljaa virtaa Don jakaantui kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä sai ensi-iltansa lokakuussa 1957 ja kolmas huhtikuussa 1958. Suomessa ensimmäinen osa tuli ensi-iltaan lokakuussa 1958. Solohovin romaanin ensimmäinen suomennos oli ilmestynyt jo vuonna 1944 nimellä Hiljainen Don, mutta varsinainen menestys alkoi, kun Juhani Konkan käännös valmistui vuonna 1956 nimellä Hiljaa virtaa Don. Radion kuuntelijatkin pääsivät romaanista osalliseksi, sillä Tarmo Manni luki Konkan suomennosta Moskovan radion lähetyksissä syksyllä 1957.

Gerasimovin elokuvatulkinta alkaa vuodesta 1912. Päähenkilöksi asettuu Grigori Melehov (Pjotr Glebov), joka pyristelee perinteitä vastaan. Isä on järjestänyt hänelle avioliiton Natalian (Zinaida Kirijenko) kanssa, mutta Grigori hamuaa Aksinjaa (Elina Bystritskaja), joka on jo naimissa. Yhdessä Grigori ja Aksinja karkaavat ja saavat lapsen, joka kuitenkin menehtyy. Sarjan ensimmäinen elokuva on lähes oopperallinen melodraama, jonka lopuksi Grigori palaa Natalian luokse. Seuraavissa elokuvissa historian pyörteet viskaavat Grigoria ensin maailmansodan rintamalle ja myöhemmin Venäjän sisällissodan ristiriitoihin. Elokuvan, niin kuin romaaninkin, voima on siinä tavassa, jolla se katsoo historiallisten tapahtumien myllerrystä marginaalin kautta, sivusta, niiden ihmisten kokemuksestakautta, jotka eivät ole määrittelemässä kehityksen suuntaa. Tämä tuo tarinaan kohtalonmaista sävyä. Suomessa aikalaiskritiikeissä huomio kiinnittyi Gerasimovin elokuvan voimakkaaseen tunnelataukseen. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko kirjoitti marraskuussa 1958: ”Selvin tapahtumin kertova elokuva keskittyy ennen kaikkea ihmisten välisiin suhteisiin, heidän villin voimakkaaseen verenkäyntiinsä ja kasakkatapohinsa.” Kasakoiden intohimo oli suomalaiselle katsojalle vierasta, mutta ehkä se oli sitä myös neuvostokatsojalle, sillä elekieltä oli harjoiteltu tunnollisesti. Suomen Sosialidemokraatti jatkoi: ”Elokuvan ihmisissä on oikeassa suhteessa yhdistelmää alkuvoimaisuudesta, raakuudesta ja tapojen viljeltyneisyydestä. Näyttelijöitä on totutettu pitkän ajan ennen filmaukseen ryhtymistä kasakoitten eleilmaisuun. Mieleen jäi sellainenkin yksityiskohta kuin kauniin Elina Bystritskajan tapa pyyhkiä kyyneleet poskiltaan koukistunein sormin niin kuin paljon raskasta työtä tehnyt maalaisnainen tekee.”