They Shall Not Grow Old (2018)

Peter Jacksonin pitkä dokumentti They Shall Not Grow Old (2018) synnytti jo ennakkoon kohua, kun kerrotiin elokuvan ”herättävän eloon” ensimmäisen maailmansodan aikaista elokuvamateriaalia. En ole tästä aivan varma, kun mykkäelokuvien harrastajana katson kaikkea vanhaa elokuvaa menneisyyden jälkenä, eikä sen koskettavuus useinkaan liity värien tai äänen ”puutteeseen”, pikemminkin ehkä päinvastoin: hauraiden nitraattifilmien lepattavassa valossa on jotakin salaperäistä, ja elävän kuvan säilyminen nykypäivään on usein myös onnekasta sattumaa. Hyvin suuri osa 1900-luvun alun aineistosta on tuhoutunut. Näistä tuntemuksista huolimatta on tietysti erittäin hienoa, että ensimmäisen maailmansodan dokumenttiaineistoon perustuva elokuva saa laajan, globaalin levityksen.

Peter Jacksonin ohjaama ja tuottama They Shall Not Grow Old perustuu Impretial War Museumin aineistoon, ei vain elokuviin vaan myös haastatteluihin, jotka museo teki yhteistyössä BBC:n kanssa ja joissa veteraanit kertovat sodasta, niin arkisista hetkistä kuin kokemuksista juoksuhaudassakin. Jackson aloittaa newsreel-elokuvana, josta vähitellen siirrytään, ikään kuin takautumana, manipuloidumpiin otoksiin, joissa esitysnopeus on pyritty saamaan mahdollisimman luonnolliseksi, kuvat on väritetty ja otokset  ryyditetty huulisynkroniaa tavoittelevilla repliikeillä sekä ääniefekteillä. Kokonaisuutena They Shall Not Grow Old on lopulta vaikuttava ja koskettava. Minuun tehosi ennen kaikkea kaksi ratkaisua, toisaalta se, että elokuvassa ei ollut kertojaa vaan veteraanit itse muistelivat katastrofia, eikä vain sotaa vaan siihen lähtemisen huumaa ja sodan jälkeistä tyhjiötä, jossa rintamamiehiin suhtauduttiin varauksellisesti; toisaalta se, että vaikka Jackson pyrkii kokemuksellisuuteen, taistelun kauheudet ovat kuitenkin tavoittamattomissa, sillä elokuva-aineistoa ei yksinkertaisesti ole siitä, mitä taistelutantereella tapahtui. On historian hetkiä, joihin elokuva-aineisto ei yllä.