Ariadne auf Naxos Kansallisoopperassa

Richard Straussin ooppera Ariadne auf Naxos (1916) on nyt tammi- ja helmikuussa nähty Kansallisoopperassa. Kyse on kuuden oopperatalon yhteistuotannosta, joka sai ensi-iltansa Ranskassa 2018. Nyt on vihdoin Suomen vuoro kokea Katie Mitchellin paljon kiitosta saanut ohjaus. Viimeksi olen kuullut Ariadnen elokuussa 2011 Mariinski-teatterin Turun-vierailulla, mutta se oli konserttiversio. Tänään oli mahdollisuus nähdä teos lavalla. Straussin ooppera pohjautuu Hugo von Hofmannsthalin librettoon, joka puolestaan ammentaa antiikin tarustosta. Ariadne oli kuningas Minoksen tytär, Kreetan prinsessa. Autettuaan Theseusta Minotauros-hirviön surmaamisessa Ariadne lähti sankarin matkaan, mutta tämä hylkäsi hänet Naxoksen saarelle. Vanhemmassa tarinaperinteessä Ariadne kohosi jumalten luokse Dionysoksen puolisoksi, mutta myöhemmässä antiikin mytologiassa hän päätti päivänsä autiolle saarelle hylättynä.

Hofmannsthal ja Strauss käsittelivät Ariadnen tarinaa oopperan muodossa ensi kerran jo vuonna 1912, mutta menestys jäi laimeksi. Vuonna 1916 syntyi nykyinen versio, jossa tapahtumapaikka vaihtui Pariisista Wieniksi. Paikanvaihdokseen vaikutti varmasti se, että ensimmäinen maailmansota oli puhjennut kaksi vuotta aiemmin.

Ariadne auf Naxos esittää oopperaa oopperassa. ”Wienin rikkain mies” on kutsunut sekä commedia dell' arte -ryhmän että oopperaseurueen esiintymään juhliinsa. Oopperaryhmän on määrä esittää nuoren säveltäjän opera seria, joka on nimeltään Ariadne auf Naxos. Pitkäksi venynyt kostea illallinen sekoittaa kuitenkin juhlien aikataulun, minkä vuoksi commedia dell' arte -väki joutuu esittämään oman show'nsa samaan aikaan oopperaryhmän kanssa, jotta ohjelma ehtii päättyä ennen illan ilotulitusta. Kaksi draamaa risteytyy, mutta lopulta lavalle kohoaa tarinoiden vyyhti, ja aikalaisten ihmissuhteet punoutuvat osaksi kokonaisuutta. 

Ariadne auf Naxos koostuu kahdesta osasta, Prologista ja Oopperasta. Prologissa kiireinen valmistelu täyttää lavan, ja Mitchellin ohjaus tuo mieleen Robert Altmanin elokuvien ihmissuhteiden punoksen. Alkusoiton aikana ollaan melkein kuin Altmanin elokuvassa Mitkä häät! (A Wedding, 1978). Ensimmäisen näytöksen keskushahmo on nuori säveltäjä (Jenny Carlstedt), joka toteaa tavoittelevansa olevaisuuden ydintä, mutta joutuukin tinkimään, kun vaatimus tragedian ja komedian yhdistämisestä konkretisoituu. Ariadnen alkuosa vyöryttää korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin vastakkainasettelun Kansallisoopperan lavalle ja muistuttaa, miten vanhasta jännitteestä on loppujen lopuksi kyse. Hofmannsthalin libretto leikittelee taideporvariston pelolla rahvaan kulttuuria kohtaan, mutta yhtä lailla kansankulttuurin stereotyyppiset näkemykset pitkäpiimäisestä oopperasta nousevat naurun kohteeksi. Asetelman voi tulkita monella tavalla. Toisaalta rahan valta kulkee kaiken ylitse, kun rikas mies (Jorma Uotinen) pakottaa vastakkaiset kulttuurin ilmiöt yhteen. Toisaalta rikas mies on kuin antiikin draaman kohtalo, jota vastaan ei voi rimpuilla. Kuvatessaan sitä, miten yhteiskunnan toisistaan vieraantuneet ryhmät joutuvat kommunikoimaan keskenään, Ariadne on kuin viittaus kansalaisyhteiskunnan rakentumiseen: erilaisten näkemysten on neuvoteltava keskenään ja löydettävä yhteinen linja. Vuoden 1916 version kantaesitys oli Wienissä, johon myös tarina sijoittui. Elettiin ensimmäisen maailmansodan keskellä, tilanteessa, jossa vanha maailma oli painumassa mailleen.

Kun Straussin ja Hofmannsthalin tulkinnassa leikitellään kahdella Ariadnen mytologiseen taustaan liittyvällä mahdollisuudella, itsemurhalla ja liitolla Dionysoksen/Bacchuksen kanssa, Mitchellin ohjauksessa löytyy kolmas vaihtoehto. Toisessa näytöksessä, jossa ooppera- ja teatteriseurueet yhdistävät voimansa, Ariadne (Miina-Liisa Värelä) synnyttää lapsen, ja uusi elämä saa alkunsa. Ariadnen ja Bacchuksen (Mika Pohjonen) lemmenduetto muuntuu rakkauslauluksi vastasyntyneelle. Straussin musiikin voima on loppua kohti täysin vastaansanomatonta, ja kapellimestari Hannu Linnun käsissä orkesteri soi huumaavasti. Jäin paljon miettimään huumorin merkitystä, tai pikemminkin humoristisuuden vaikeutta. Burleskin osuuden vaikuttavin jakso on Zerbinettan (Danae Kontora) koloratuuriaaria, mutta erityisen hauskaa huumoria tragedian ja komedian yhdistelmästä ei synny. Päinvastoin, Ariadnen ja Bacchuksen duetto on niin voimakas ja tunteisiin vetoava, että se todellakin vie mennessään. Näin tapahtuu myös tarinamaailmassa, jossa rikas mies ja hänen puolisonsa (Merja Mäkelä) siirtyvät vähä vähältä lähemmäs näyttämöä, ja lopulta sen sisään.

Kansallisoopperan lavalla vakavoituminen muuttui toki komediaksi ennen esiripun laskeutumista. Rikas mies kääntyi yleisöä kohti sanoakseen, ettei tämä todellakaan edusta oopperan tulevaisuutta. – Tästä olen täysin eri mieltä. Juuri tällaisissa esityksissä on oopperan tulevaisuus!