Ginzan tarinoita (Ginza 24 chou, 1955)

Yûzô Kawashiman elokuva 銀座二十四帖 (Ginza 24 chou, 1955) on englanninkieliseltä nimeltään Tales of Ginza, joten sen voisi suomentaa Ginzan tarinoiksi. Nimensä mukaisesti se sijoittuu Ginzan kaupunginosaan Tokioon, ja elokuvaa voisi luonnehtia kaupunkisinfoniaksi, jonka juuret ovat mykkäkauden urbaanissa kuvastossa. Ginza elää ja hengittää ensimmäisistä kuvista lähtien, ja juuri tämä on Kawashiman elokuvan viehätyksen olennainen lähtökohta: Tokio-näkymät, katujen vilinä, öiset mainosvalot, ravintolakohtaukset... Runollisimmillaan elokuva on aivan alussa, jossa Kawashima rakentaa kaupunkinsa tuoksujen ympärille. Kukkien ja pensaiden rinnalle tulevat urbaanit tuoksut, kuten Marilyn Monroen hajuvesi, jonka merkkiä nuori tyttö koettaa muistaa hyvästellessään poikaystävänsä.

Ginzan tarinoita on taidokas vyyhti elämänkohtaloita. Draaman keskiöön nousee ikääntynyt rouva: hän yrittää löytää taiteilijan, joka teki hänestä muotokuvan viisitoista vuotta aiemmin. Kawashiman kerronta on täynnä pieniä, nautittavia yksityiskohtia, kuten galleriajakson flirttailukohtauksessa, jossa kamera siirtyy kuvaamaan nuoren parin jalkojen liikkeitä ja tanssinomaista koreografiaa. Sanoja tärkeämpää on kehojen kieli. Ginzan tarinoita on elokuva Japanin modernisaatiosta toisen maailmansodan jälkeen: englanninkielisiä sanoja ja lauseita viljellään, ja estetiikassakin on häivähdys film noiria. Toisaalta hämmästyttävää on Ginzan tarinoiden ranskalaisuus. Ravintolakohtaukset tuovat mieleen 1950-luvun ranskalaisen elokuvan ja Pariisin yökerhot. Kawashiman kerronta on innostavan eklektistä: kertojaääni johdattelee välillä tapahtumiin humoristisesti, välillä taas kuin dokumenttielokuvan selostaja, joka pyrkii välittämään tietoa yhteiskunnan muutoksista.