Goethe! (2010)

Kesken ECREA-kongressin huomasin, että Saksassa saa 13. lokakuuta 2010 ensi-iltansa elokuva Goethe! Onnistuin saamaan siihen lipun seuraavaksi illaksi. Etukäteen ajattelin, että elokuva olisi jonkinlainen jatke sille romantisoivien suurmieselokuvien sarjalle, jota viime vuosina ovat edustaneet John Maddenin Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love, 1998), Eric Tillin Luther (2003) ja Laurent Tirardin Molière (2007). Philipp Stölzlin ohjaamassa tarinassa oli kuitenkin selvästi melankolisempi ote, joka muistuttaa enemmän Milos Formanin Amadeusta (1984). Niitä yhdistää aloitus, jossa päähenkilö kuvataan omasta ajastaan poikkeavana radikaalina, nuorena hulivilinä, joka ei löydä paikkaansa, mutta samankaltaisuutta rakentaa myös vaikean isäsuhteen kuvaus, tosin se ei Goethe!-elokuvassa saa yhtä traagisia mittasuhteita kuin Amadeuksessa.

Goethe! alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö (Alexander Fehling) on 23-vuotiaana yrittämässä tohtorikokeen läpäisyä. Epäonnistuneet opinnot ja heikosti alkanut runoilijan ura saavat isän lähettämään poikansa oikeudenpalvelijaksi Wetzlariin. Goethe tutustuu tuota pikaa Charlotte Buffiin (Miriam Stein), joka on monilapsisen perheen tytär ja joutuu auttamaan isäänsä pienokaisten kasvatuksessa ja huolenpidossa. Tästä suhteesta – jonka käänteitä ei kannata enempää paljastaa – kasvaa raaka-aine Goethen läpimurtoteokseen Nuoren Wertherin kärsimykset. Kaiken kärsimyksen ja tuskan seasta nousee varhainen julkkis, jonka romaanit viedään käsistä, ja isäkin ymmärtää lopulta arvostaa poikaansa. Elokuvassa on hienot loppusanat. Kustantaja kysyy Charlottelta, onko romaani totta. Lotte vastaa: ”Es ist mehr als die Wahrheit. Es ist Dichtung.”

Täytyypä kaivaa esiin Goethen omaelämäkerta Tarua ja totta elämästäni ja katsoa, mitä tarua kirjailija itse kertoo nuoruudestaan.

Voi olla, että suhtauduin elokuvaan jo etukäteen positiivisesti, mutta se oli virkistävä, kiinnostava historiakuvaus, jonka melankolia tavoittaa jotakin 1700-luvun lopun tunnelmista. Varhaisromantiikka kytee Johannin ja Lotten kohtaamisessa Caspar David Friedrich -tyylisen rauniolinnan keskellä ja kohtauksessa, jossa Johann lausuu runoaan: ”Ein zärtlich jugendlichen Kummer / führt mich in’s öde Feld, es liegt / in einem stillen Morgenschlummer / die Mutter Erde.” Pidin myös hienovaraisista tietokoneanimoinneista, Wetzlar- ja Frankfurt-näkymistä.

Mutta toki Goethessä on omat historialliset huvittavuutensa, kuten se, ettei menneisyydessä mikään asia saa näyttää uudelta. Kun oikeuden käsittelyyn tuodaan tuore tapaus, paperipino näyttää siltä kuin se olisi ollut arkistossa keskiajalta lähtien!