Takaa-ajo Pariisissa (Dernier domicile connu, 1970)

Olipa kiinnostavaa katsoa José Giovannin Takaa-ajo Pariisissa (Dernier domicile connu, 1970), monestakin syystä. Giovanni oli oikealta nimeltään Joseph Damiani (1923–2004), joka toisen maailmansodan loppuvaiheessa liittyi saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneisiin konformisteihin ja ajautui sodan loppuvaiheessa rikollisille teille. Kuolemantuomio muuttui kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, mutta hänet vapautettiin jo vuonna 1956, yli 11 vuoden istumisen jälkeen. Vapauduttuaan Damiani otti käyttöön taiteilijanimen José Giovanni ja tuli tunnetuksi sekä kirjailijana että elokuvaohjaajana. Esikoisromaani Tunneli (Le trou) niitti sittemmin mainetta Jacques Beckerin loistavana filmatisointina. José Giovannin kivikovat tunnelmat inspiroivat myös Jean-Pierre Melvilleä, jonka Toinen hengenveto (Le deuxiéme souffle, 1966) perustui Giovannin romaaniin.

Ohjaajana Giovanni tuntuu saaneen vaikutteita Melvillen noir-henkisestä otteesta. Rikollisuuden tylyyn maailmaan sijoittuu myös Joseph Harringtonin romaaniin perustuva Takaa-ajo Pariisissa (Dernier domicile connu, 1970), jonka päähenkilö on kaiken nähnyt ja kokenut Marceau Léonetti (Lino Ventura). Giovanni kuvaa Léonettin uraa pähkinänkuoressa jo alkutekstien aikana. Léonetti on kovaotteinen mutta noudattaa omia moraalisia periaatteitaan. Hänellä on selvästi jonkin menneisyyden trauma, johon viitataan mutta joka ei koskaan valkene katsojalle, ehkei Léonettille itselleenkään. Väkivaltainen veteraani siirretään lähiöpoliisiksi, mutta hän saa pian erityistehtävän. Hänen pitää työparinsa Jeanne Dumas'n (Marléne Jobert) kanssa jäljittää todistaja tärkeään oikeudenkäyntiin. Perässä seuraa koko ajan rikollisryhmä, joka yrittää estää poliisien toiminnan.

En puutu tässä juonenkäänteisiin enempää, mutta Giovannin niukka kerronta herättää monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Léonetti on oikeastaan parantumaton: hän hoitaa tehtävänsä, mutta ei pysty tai kykene vaikuttamaan, eikä halua vaikuttaa, laajempiin rakenteisiin. Yhteiskunta tuntuu lopulta täysin välinpitämättömältä siitä, mitä sen jäsenille tapahtuu. Eniten askarruttaa Jeannen hahmo. Alusta asti hän on seksististen vihjailujen kohde, niin rikollisten kuin poliisinkin suunnalta (Léonettia lukuun ottamatta). Samaan aikaan kun ohjaaja tuntuu kunnioittavan vanhaa veteraanipoliisia, hän vihjaa, että juuri Jeannessa on tulevaisuus. Jeanne protestoi poliisien tylyyttä ja poistuu viimeisissä kuvissa paikalta.