Matka Välimerelle: Jerusalem ja Betlehem

Varhain maanantaiaamuna laiva lipuu Ashdodin satamaan, Israeliin. Edessä on jälleen pitkä retki, ensin Jerusalemiin, sitten Betlehemiin. Toisin kuin Egyptissä, jokaisen on henkilökohtaisesti esittäydyttävä satamassa, ja passi tarkastetaan kymmenen metrin matkalla kolme kertaa. Lopulta pääsemme matkaan, tielle, joka kiemurtelee vuorten lomitse kohti Jerusalemia. Matkaoppaamme Shalom kertoo, että tiellä oli erityinen merkitys vuoden 1968 sodassa: sitä pitkin tuotiin elintarvikkeet pääkaupunkiin, rintaman läpi, ja muistoksi kuljetusautoja on jätetty tienposkeen. Jerusalemissa ensimmäinen kohteemme on kaupungin itäpuolella sijaitseva Öljymäki, josta avautuu näköala yli vanhan ja uuden kaupungin. Pyhän haudan kirkon kultainen kupoli hallitsee näkymää, ja alhaalla rinteessä näkyy Getsemane, jonka paikalla on nykyisin fransiskaanien kirkko ja puutarha. Vielä hämmentävämpää on kävellä Jerusalemin vanhassa kaupungissa, paikassa, jossa en oikeastaan koskaan ole kuvitellut voivani kävellä. Kolme hetkeä painuu erityisesti mieleen: kun tulemme Itkumuurille, mustiin pukeutunut mies pyytää meidän peräänsä ja johdattaa kirjojen täyttämään huoneeseen. Hän avaa Mooseksen kirjan ja siunaa meidät. Toinen hetki: vain muutamaa minuuttia myöhemmin maailma vaihtuu. Polttavasta auringon paahteesta, Itkumuurin hartaudesta siirrymme muslimikorttelin varjoisille basaarikujille, joissa mausteiden tuoksu, kirkkaat värit, puheen sorina ja itämaiset sävelet sulautuvat toisiinsa. Opas pysäyttää meidät Via Dolorosan kuudennelle etapille. Viereinen kauppias ärtyy ryhmästä, joka tukkii tien, ja sanaharkka on valmis. Kolmas hetki: kuljemme pienen, hämyisen koptilaisen kirkon läpi. Oven vieressä istuu etiopialeinen munkki. Yritän hymyillä kiitokseksi, ja hänen katseensa välähtää.

Betlehem, seuraava kohteemme, on palestiinalaisalueella, eikä oppaamme voi tulla mukaan. Hän jättäytyy autosta juuri ennen kuin saavumme aluetta ympäröivälle muurille. Betlehemissä matkailijan ehdottomia kohteita on Kristuksen syntymäkirkko, jonne viisi vuotta sitten ryhmä palestiinalaisia linnoittautui. Nyt paikalla on rauhallista. Kirkko on Israelin vanhin ja saanut alkunsa 300-luvulla, kun Konstantinus Suuren äiti Helena saapui perustamaan pyhäkköä paikalle, jossa Kristuksen kerrottiin syntyneen.

Matka Välimerelle: Port Saidista Kairoon

Tässä matkakertomuksessa runoratsu ei juuri voi laukata. Laivalla toimii verkko satelliitin välityksellä ja yhteys on oikukas. Sunnuntaiaamuna 3.8. klo 5 saavumme Port Saidiin, Suezin kanavan suulla sijaitsevaan satamakaupunkiin. Aamiainen alkaa jo puoli kuudelta, sillä edessä on retki Kairoon, ja sinne on kolmen tunnin ajomatka. Rantautuminen sujuu helposti, passit on tarkastettu jo etukäteen, mutta virkailijoita innokkaampia ovat matkamuistojen myyjät. Bussi suuntaa etelään, seuraa kanavaa ja erkanee lopulta Ismailian kohdalla kohti 20 miljoonan asukkaan pääkaupunkia. Egyptissä asutus on ahtautunut Niilin varrelle, mutta on elämää muuallakin. Kuljemme halki maaseudun, mangoviljelmien ja maissipeltojen. Vähitellen seutu kuihtuu ja erämaa ottaa vallan. Eniten tyrmistyttää liikenne. Koko matkan aikana näemme kolme kolaria, uhreja maassa, hoyryäviä konepeltejä. Kuollut muuli lepää tienposkessa jalat jäykistyneenä. Mitä lähemmäs Kairoa saavumme, sen tiiviimmäksi käy tunnelma ja kiihkeämmäksi liikenne. Suurten pyramidien luona kuhisee niin matkailijoita kuin myyntimiehiäkin. Khufun eli Kheopsin pyramidi on vaikuttava ilmestys. Varmasti se oli vielä vaikuttavampi aikanaan, kun koko rakennus oli peitetty sileällä kiveyksellä. Kronologiaa on vaikea hahmottaa. Pyramidi kohosi Niilin rannalle joskus 2500-luvulla eKr., yli 1200 vuotta ennen Tutankhamonin aikaa. Kun hellenistisen ajan maailma valitsi pyramidin yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä 300-luvulla eKr., se oli koko komeudessaan olemassa. Vasta keskiajalla "ikuinen" asuinsija riisuttiin kasvavan kaupungin tarpeisiin. Mutta silti on vaikea kuvitella rakennusta, joka uhmaisi aikaa yhtä voimakkaasti kuin tämä. Kairon retkemme päättyy arkeologiseen museoon. Vaatimattoman Tutanhkamonin aarteet ovat nyt siellä. Ne ovat säilyneet vain siksi, ettei faarao ollut merkittävimpiä: haudanryostäjät eivät koskaan päässeet salaisen kammion jäljille. Ellei sitten Howard Carteria pidetä sellaisena.

Matka Välimerelle: Kohti Port Saidia

Seuraavana aamuna oli vielä aikaa käydä ihmettelemässä Zeun temppelin 17-metrisiä pylväitä, joista muutama uhmaa aikaa ja seisoo pystyssä. Yksi pylväistä kaatui 1850-luvulla, ja se on jätetty maahan merkiksi historian katoavuudesta. Aika käy vähiin meilläkin. Näemme vielä ensimmäisten nykyaikaisten olympialaisten syntysijan, vuoden 1896 stadionin - harmi, ettei sinne pääse kävelemään tai ottamaan juoksuaskeleita. Palaamme hotelliin hakemaan matkatavarat ja suuntaamme Piraeukseen. Vasta satamassa selviää, että kaikki on kuin onkin kunnossa. Matka voi alkaa, ja koko seuraavan päivän alus kyntää Välimerta kohti Port Saidia. Vesi on syvän sinistä, tuulet suotuisia. Blue Monarch on vuonna 1966 Saint Nazairessa rakennettu alus. Matkustajia on ehkä vain 400-500 ja henkilökuntaa yli 200. Huolenpitoa riittää. Meripäivän lopuksi kapteeni esittelee miehistönsä: ryhmässä on väkeä Kreikasta, Italiasta, Englannista, Ukrainasta, Filippiineiltä. Yhtä kirjavaa on matkustajakunta. Suomalaisina olemme kyllä outoja lintuja.

Matka Välimerelle: Ateena

Loma lähestyy loppuaan, mutta onneksi on vielä matka jäljellä: lento Ateenaan ja kiertomatka laivalla itäisellä Välimerellä. Matka on räätälöity Aidalle ylioppilaslahjaksi. Pieni epävarmuus hämmentää. Kreikkalainen varustamo ei missään vaiheessa vastannut, kun pyysin vastausta kysymykseen, onko maksuni saapunut ajoissa. Lennämme Ateenaan päivää aikaisemmin, jotta ehtisi hiukan katsoa ympärille. Lento on myöhässä ja saavumme helteiseen kaupunkiin vähän klo 14 jälkeen. Otamme metron Syntagma-aukiolle, ja hotellille on onneksi vain lyhyt matka. Tavarat huoneeseen ja sitten suoraan Akropolis-kukkulalle. Vaikuttava paikka: huipulla tuulee, lippalakit lentävät ja marmori on liukasta. Parthenon sinnittelee pystyssä, vaikka vuosituhansien tuulet ovat sitä tuivertaneet. Laskeudumme alas agoralle. Ruokailun jälkeen suunnistamme takaisin hotellille. Kukkula näkyy huoneen parvekkeelta, eikä oikeastaan tarvitse tehdä muuta kuin istua hiljaa.

Hissillä mestauslavalle (1958)

Louis Mallen esikoisohjaus Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud, 1958) ammentaa kuvastoaan ranskalaisen rikoselokuvan ja amerikkalaisen film noirin perinteestä. Tarina on aika uskomaton: päähenkilö Julien Tavernier (Maurice Ronet) murhaa rakastettunsa Florence Caralan (Jeanne Moreau) puolison, esimiehensä, joka on tunnettu ranskalainen asetehtailija. Julien on itse Indokiinan veteraani, joka on palannut Algerian sodasta Pariisiin virastopuuhiin. Kaikki sujuu hyvin, kunnes hissi juttuu kuiluun ja suunnitelmat ajautuvat väärällä raiteelle. Louis Malle tempaa katsojat alkuhetkistä lähtien mukaansa. Elokuva alkaa Julienin ja Florencen hellillä rakkaudentunnustuksilla: kamera on kiinni rakastavaisissa, kunnes se erkanee kauas karun toimistorakennuksen, rikoksen päänäyttämön, ulkopuolelle. Ympäristö kuhisee teknologiaa, joka tuntuu tarjoavan lupauksen paremmasta maailmasta: kamerat, nopeat autot, aseet... Silti ytimessä ovat tunteet, jotka jäävät tyydyttämättä. Hieno elokuva, johon Miles Davis teki musiikin!

Kerro minulle, Zorbas (1964)

Kreikkalainen Mihalis Kakogiannis nousi parrasvaloihin vuonna 1955 ohjaamallaan Melina Mercouri -elokuvalla Stella. Sittemmin hän tuli tunnetuksi englanninkielisellä nimellä Michael Cacoyannis, teki yhteistyötä Suso Checchi d'Amicon kanssa (Il Relitto, 1961) ja sukelsi antiikin tragediaan ohjaamalla rajun tulkinnan Euripideen Elektrasta (1962). Menestyneimmän elokuvansa Kerro minulle, Zorbas (Alexis Zorbas/Zorba the Greek, 1964) hän ohjasi Nikos Kazantzakisin romaanin perusteella kreikkalais-yhdysvaltalaisena yhteistyönä. Ainakin omissa mielikuvissani Kerro minulle, Zorbas on yhdistynyt Jules Dassinin elokuvan Ei koskaan sunnuntaisin (Never on Sundays, 1960) turistisuuteen: molemmissa kuvataan Kreikkaa ulkomaalaisen silmin ja samalla vieraan tulemista vähä vähältä tutuksi. Molemmissa mieleen on painunut myös musiikki: Dassinille sen sävelsi Manos Hatzidakis, Cacoyannisille Mikis Theodorakis.

Nyt katsottuna Kerro minulle, Zorbas tuntuu yllättävän modernistiselta. Alussa tarina seuraa Englannissa syntyneen Basilin (Alan Bates) saapumista isänsä synnyinsijoille Kreikkaan. Hän odottaa satamassa pääsyä Kreetalle ja tutustuu omintakeiseen kreikkalaiseen Alexis Zorbakseen (Anthony Quinn). Aloitus on oikeastaan synkkä: sataa vettä ja meri myrskyää. Sen vastapainoksi merimatka on kuvattu melkein tanssillisena, koomisena kaaoksena. Kun draama huipentuu, teoksessa on kaksi tyylillisesti poikkeavaa kertomusta, antiikin tragedian kohtalonomaisuutta tapaileva "villin lesken" (Irene Papas) tarina ja veijaritarina englantilaisen isännän palveluksessa työskentelevästä vanhuksesta, jonka bisneshaaveet on tuomittu epäonnistumaan. Ehkä tämä erikoinen ja yllättävä sekoitus kertoo perinteisen kreikkalaisen elämäntavan ja modernin länsimaisen ajattelun yhteensopimattomuudesta. Kreikka, tai ainakin Kreeta, näyttäytyy modernia maailmaa hylkivänä yhteisönä, jossa selviytyminen edellyttää Zorbaksen "hetkeen tarttumista", raikuvaa naurua ja tanssin hurmaa.

Anthony Quinn oli vuonna 1964 jo vanha konkari etnisissä rooleissa: meksikolais-irlantilaista taustaa oleva näyttelijä ehti urallaan tulkita arabia, hunnia, eskimoa, mongolia, kiinalaista... Kreikkalaiseksi hän sopii loistavasti - ainakin suomalaisen mielestä.

Punatukkainen Lilli (1932)

Turun Elokuvakerholla oli 1980-luvun alussa screwball-tutkimusryhmä, jonka työn hedelmät julkaistiin myöhemmin Filmihullu-lehdessä (7/1984). Ryhmässä katseltiin tarkkaan Howard Hawksin, George Cukorin ja Frank Capran komedioita - tosin Hawks nousi omaan arvoonsa hulvattoman Grant-Hepburn-farssinsa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938) ansiosta. Tutkimuksellisia auktoriteetteja olivat - muistaakseni - Andrew Bergman, Brian Henderson ja Andrew Sarris. Yleinen käsitys oli, että screwball sai vauhtia vuonna 1934 tiivistyneistä sensuurisäännöistä, mikä pakotti etsimään kiertoilmaisuja seksuaalisille teemoille. Screwball-komedian varhaisina edustajina pidettiin Hawksin komediaa Twentieth Century (1934) ja Capran elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934).

Moni elokuva taisi silloin jäädä liian vähälle huomiolle, ainakin Leo McCareyn loistava Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1936), siitä yksinkertaisesta syystä, että kopioita oli vaikea hankkia. Viime vuosina televisio on kiitettävästi laajentanut käsitystä 1930-luvun Hollywood-komediasta. Muutama vuosi sitten näytettiin muun muassa Jack Conwayn Kahdesti vihitty (Libeled Lady, 1936). Nyt nähtiin Conwayn varhaisempi Punatukkainen Lilli (Read-Headed Woman, 1932), joka mullisti ainakin minun näkemyksiäni. Jean Harlow'n tähdittämässä komediassa on jo paljon screwballmaisia piirteitä, tosin mukana on paljon sellaista aistillisuutta, joka vuoden 1934 jälkeen ei enää ollut mahdollista. Tosin vaikeuksia elokuvalla oli jo synnyinvuonnaan: siitä karsittiin liian ilmeisiä seksuaalisia viittauksia, mitä tuottaja Darryl Zanuckin oli vaikea hyväksyä.

Linkkinä Howard Hawksiin on tietysti Jean Hawlow'n ensimmäinen repliikki: "So gentlemen prefer blondes, do they? Yes, they do..." - Hawkshan ohjasi Anita Loosin romaaniin perustuvan komediansa Herrat pitävät vaaleaveriköistä vuonna 1953. Loosin teos oli tosin filmattu ensimmäisen kerran jo vuonna 1928, tuoreeltaan Broadway-menestyksen jälkeen. Punatukkaisen Lillin käsikirjoitus on niin ikään Loosin käsialaa, ja hän pääsi siis viittaamaan omaan suosikkiteokseensa. Anita Loos (1888-1981) eli pitkän elämän ja kertoi myöhemmin muistelmissaan lisänneensä alkurepliikin Irving Thalbergin vaatimuksesta muistuttamaan yleisölle, että kyse oli komediasta.