Odysseia (L’Odissea, 1968)

Dino de Laurentiis tuotti vuonna 1968 kahdeksanosaisen televisiosarjan Odysseia (L’Odissea, 1968). Ohjauksesta vastasi pääosin Franco Rossi, mutta ohjaajina toimivat myös Mario Bava, joka ohjasi kuuluisan Polyfemos-episodin, ja Piero Schivazappa. Italialainen RAI oli laadun takeena, vaikkakin kokonaisuus valmistui italialais-ranskalais-länsisaksalaisena yhteistyönä. Ulkokuvaukset toteutettiin Jugoslaviassa. Odysseia oli kansainvälinen menestys, ja epäilemättä Dino de Laurentiis osasi hyödyntää tapoja, joilla erilaisia yleisöjä voitiin puhutella. Näyttelijävalinnat olivat tarkkaan harkittuja. Odysseuksena esiintyi Sarajevossa vuonna 1936 syntynyt Bekim Fehmiu, joka teki sittemmin kansainvälisen uran. Penelopena nähtiin Irene Papas, oikealta nimeltään Eiríni Pappá, jonka karismaan jo Elia Kazan oli kiinnittänyt huomiota 1950-luvulla. Papas oli sittemmin antiikin tragedian ruumiillistuma valkokankaalla. Hän oli esiintynyt jo vuonna 1962 Michális Kakogiánnisin (Cacoyannis) Euripides-filmatisoinnissa Elektra. Telemakhoksena esiintyi ranskalainen Renaud Verley ja Nausikaana yhdysvaltalaissyntyinen Barbara Bach. Sarja menestyi myös Suomessa. Se nähtiin sunnuntai-iltaisin vuoden 1973 alussa, uusintana tiistaisin syksyllä 1977 ja vielä kolmannen kerran syksyllä 1982, myös tiistain alkuillassa. Kaikki kolme esityskertaa nähtiin MTV:n ohjelmapaikoilla ja siten mainosten kera.

Vuoden 1977 tv-esityksen yhteydessä Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Odysseiassa mieleenpainuvaa oli ”kuvauksen omalaatuisuus, joka ahkeralle elokuvissa istujalle ei varmaankaan ollut mitään uutta, mutta television epävisuaalisuuden rämeissä virkistävää”. Kajavan mukaan Franco Rossi oli onnistunut kertomaan laajan eepoksen ”ehyesti ikiomalla ilmaisukielellään, joka ei sido epookkiin, vaan synnyttää aivan oman epookkinsa, sekä henkilökuvissa että lavasteissa, puvuissa ja maskeissa”. Tässä Kajava osuu mielestäni oikeaan. Odysseia on tehty tavalla, jossa kysymys historiallisesta tarkkuudesta, tai uskollisuudesta epookille, ei oikeastaan tule edes mieleen. Tyylillisesti sarja on tietoisen vieraannuttava. Antiikin maailma näyttäytyy toiseutena. Ehkä tämä on saavutettu ammentamalla vaikutteita 1960-luvun modernista elokuvasta. Odysseian ilmaisussa on yhtymäkohtia Pier Paolo Pasolinin teoksiin, vaikkakin Pasolinin Medeia valmistui vasta 1969, nimiroolissa Maria Callas, mutta ehkäpä Rossi ja tuottaja Dino de Laurentiis ovat saaneet innoitusta myös Kakogiánnisin teoksista. Toisaalta, Odysseiassa on selvästi elementtejä 1960-luvun populaarikulttuurista, ja toisinaan vieraannutetut lavasteratkaisut, esimerkiksi Odysseuksen viipyessä faiaakien luona tai vieraillessa Aioloksen häkellyttävän seurapiirin edessä, tuovat mieleen 60-luvun tv-sarjat, varsinkin Star Trekin kuvitteelliset maailmat.

Populaarikulttuurin vaikutus on vahvinta Polyfemos-episodissa, jonka ohjauksesta sai vastata Mario Bava. Jo tuossa vaiheessa Bava oli tunnettu giallo-, kauhu- ja peplum-elokuvien asiantuntija. Hän oli myös sujuvasti sekoitellut lajityyppejä, esimerkiksi peplum-elokuvassa Herkules voittaa helvetin (Ercole al centro della terra, 1961), jossa kehonrakentaja Reg Parkin näyttelemä Herakles päätyy kuoleman valtakuntaan mittelemään voimiaan zombien kanssa. Polyfemos-jaksossa Bava on päässyt hyödyntämään kauhuelokuvallisia taitojaan, kun kyklooppi ahdistaa Odysseuksen miehiä ja murskaa heitä iltapalakseen. Sokeuttamiskohtaus on lopulta pitkä, eikä epäilystäkään, ettei se olisi jäänyt vahvasti nuorimpien katsojien mieleen. Jaksossa korostuu Odysseuksen nokkeluus, kun hän sanoo nimekseen ”Ei kukaan” (Nessuno), mutta myös hänen ylimielisyytensä, kun hän ei malta olla paljastamatta itseään Polyfemokselle. ”Ei kukaan” on jättänyt jälkeensä italialaiseen populaarielokuvaan, sillä ei liene sattumaa, että Sergio Leonen lännenelokuvissa esiintyy ”Man with no name” ja että Leone tuotti lännenkomedian Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973), johon hän myös ohjasi, muistaakseni, ensimmäiset seitsemän minuuttia. 

Kokonaisuutena kahdeksanosainen Odysseia pitää mielestäni jännitteen erittäin hyvin yllä. Kuten lähtökohtana olevassa eepoksessakin, myös tv-sarjassa Odysseuksen rantautuminen faiaakien luo on kerronnallisesti olennaista. Odysseus tapaa Nausikaan ja lopulta myös tämän vanhemmat ja kertoo laajasti harharetkistään. Lopulta Odysseus saa käyttöönsä laivan, joka vie hänet takaisin Ithakaan. Loppuhuipennuksen valmistelu alkaa jo jakson 6 lopussa, ja kotiinpaluuta käsitellään lopulta lähes kahden tunnin ajan. Tv-sarjassa Penelope ei ole vain riutuva puoliso vaan aktiivisesti läsnä koko sarjan ajan. Odysseus surmaa kosijat, mutta ei niinkään kostaakseen vaan täyttääkseen jumalien tahdon. Jumalatkin sarjassa esiintyvät, usein vain patsaina ja ääniraidalla kuultavina repliikkeinä. Jumalat puuttuvat lopulta peliin, kun kosijoiden vanhemmat ja lähipiirit ovat tulossa kostamaan Odysseukselle. Sota on lähellä, mutta jumalat tuovat rauhan. Odysseuksen ja Penelopen viimeinen keskustelu on vaikuttava, samoin sarjan viimeiset kuvat, jotka siirtyvät Olympos-vuorelle.

Nyt olisi into katsoa myös Franco Rossin Vergilius-filmatisointi Aeneaan taru (Eneide, 1971), joka aikanaan nähtiin myös Suomessa. Jaksot löytyvät Youtubesta sekä RAI:n RAI Play -palvelusta, jota voi käyttää, kun muuttaa VPN:llä kotimaaksi Italian.