Rikosketju (Scandal Sheet, 1952)

Film noir -elokuva Rikosketju (Scandal Sheet, 1952) linkittää toisiinsa kahden ohjaajan urat, nimittäin Samuel Fullerin ja Phil Karlsonin. Rikosketju on Edward Smallin tuottama ja Phil Karlsonin ohjaama, mutta se pohjautuu Fullerin toisen maailmansodan aikana kirjoittamaan rikosromaaniin, joka alun perin ilmestyi vuonna 1944. Se ennakoi jo Fullerin oman ohjaajanuran rikoskuvauksia. Nuoren kirjailijan romaani päätyi Hollywoodin, kun Howard Hawks osti sen oikeudet. Päärooleihin Hawks kaavaili mm. Humphrey Bogartia ja Cary Grantia. Orson Wellesinkin nimi mainittiin suunnitteluvaiheessa. Lopulta Hawks luopui suunnitelmastaan ja myi idean edelleen Edward Smallille. Elokuvan alkuperäisnimi Scandal Sheet on muuten sama kuin John Cromwellin vuonna 1931 ohjaamalla elokuvalla, mutta käsittääkseni elokuvilla ei ole muuta yhteyttä.

Lehdistöaiheiset elokuvat ovat Hollywoodissa melkein oma alalajinsa. Mieleen tulevat esimerkiksi Lewis Milestonen Etusivu uusiksi (The Front Page, 1931) ja sen kaksi myöhempää versiota, Howard Hawksin Meidän vastaeronneitten kesken (His Girl Friday, 1940) ja Billy Wilderin Etusivu uusiks' (The Front Page, 1974), joissa kaikissa käsitellään sensaatiolehdistöä. Wilderin Tuhansien silmien edessä (Ace in the Hole, 1951) kuvaa julkisuuden taikapiirin kyynistä arvomaailmaa, samoin Alexander Mackendrickin Menestyksen huuma (Sweet Smell of Success, 1957). Sensaatiolehdistön maailmaan sijoittuu myös Rikosketju, joka alkaa kohtauksella New Yorkista. Rikos on tapahtunut, mutta ennen poliisia todistajia ehtii kuulustelemaan New York Express -lehden nuori toimittaja Steve McCleary (John Derek). Seuraavassa kohtauksessa ollaan lehden toimituksessa, jota johtaa voimakastahtoinen Mark Chapman (Broderick Crawford). Yhtiökokouksessa osakkaat kyselevät lehden arvojen perään, sillä perinteinen medium on alentunut halpahintaisten lööppien tekijäksi. Chapman vastaa kritiikkiin kuvaamalla lehden lukijakunnan kasvua ja yrityksen menestystä. Seinää koristaa nouseva käyrä, jonka suunta ohjaa myös toimituksen moraalia.

Tarinan suuri yllätys (spoiler!) liittyy Mark Chapmanin taustaan. Lehti on järjestänyt Lonely Hearts -tanssiaiset, joissa yksinäiset voivat toisiaan kohdata ja lehti voi nostaa julkisuuteen romansseja. Yllättäen Chapmania tulee tapaamaan Charlotte Grant (Rosemary DeCamp), joka paljastuu Chapmanin puolisoksi. Chapman on oikealta nimeltään Grant. Hän on hylännyt vaimonsa ja kunnianhimonsa ajamana asettunut New Yorkiin. Väkivaltaisen tunnekuohun seurauksena Chapman surmaa puolisonsa, ja yhtäkkiä lehden päätoimittaja on itse se murhaaja, jonka identiteettiä Steve McCready yhdessä Julie Allisonin (Donna Reed) kanssa lähtee selvittämään. Vaikkei Rikosketju erityiseen elokuvataiteelliseen suuruuteen nousekaan, Phil Karlson pitää kokonaisuuden taitavasti hyppysissään. Kun kaikki on ratkennut, voittaja on sensaatiolehdistö itse, sillä Lonely Hearts -murhaajan tarina nostaa levikin jälleen uudelle tasolle...

Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940)

Katsoin sivusilmällä Toivo Särkän komedian Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940), jonka olen nähnyt aiemminkin. Lapatossu-elokuvat liittyvät suomalaisen komedian pitkään perinteeseen, ja kaksikko Lapatossu ja Vinski näytti suuntaa monelle myöhemmälle koomikkoparille. Tavaratalo Lapatossu & Vinski oli Aku Korhosen ja Kaarlo Kartion tähdittämän parivaljakon kolmas ja viimeinen elokuva. Kaksi aiempaa olivat Lapatossu (1937) ja Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939). Jo ensimmäisessä elokuvassa yleisön huomiota kiinnitti vakavailmeinen Vinski, jota Kartio näytteli erinomaisesti. Ei ihme, että kahdessa seuraavassa elokuvassa Vinski pääsi jo elokuvan nimeen. 

Viimeisessä elokuvassaan kaksikko seikkailee Ihantalassa, josta Vinski on perinyt kauppaliikkeen, ”tavaratalon”. Kaverukset ajautuvat kilpailuun toisen paikallisen yrittäjän, Juho Senttisen (Toppo Elonperä) kanssa. Kesään 1940 sijoittuvassa elokuvassa talvisodan vaikutukset ovat vahvasti läsnä. Vinski pitää karjalaistyttöä ulkomaalaisena, kun puhe on niin outoa. Romanttiseen sivujuoneen liittyy kätensä sodassa menettänyt vänrikki Paavola (Onni Korhonen), joka pitää itseään kelvottomana sulhasena ja välttää kotiinpaluuta morsiamensa Kirstin (Laila Rihte) luo. Kaukosiirtolaisuuteenkin viitataan, sillä Juho Senttinen on paluumuuttaja, joka on karttanut puolisoaan, tähän asti...

Lapatossu ja Vinski -elokuvia olisi tehty lisääkin, mutta Kaarlo Kartio kuoli influenssan jälkitautiin 27. joulukuuta 1940, vain 36-vuotiaana. Kuolinilmoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa 31. joulukuuta 1940 (kuva alla). Suuri menetys suomalaiselle elokuvalle ja teatterille!

Satamakadun varjossa (99 River Street, 1953)

Satamakadun varjossa (99 River Street, 1953) on Phil Karlssonin tuotannon kovaa ydintä. Edward Smallin tuottama film noir sijoittuu New Yorkiin, pitkälti öisiin maisemiin, niin keskustaan kuin satama-alueellekin. Elokuva alkaa rajusti ja väkivaltaisesti: aloituksessa ollaan nyrkkeilykehässä, ja tarkkaavainen katsoja voi nähdä, miten elokuvan pääroolia esittävää John Paynea rusikoidaan kovalla kädellä. Harva teos alkaa päähenkilön näin silmittömällä kohtelulla! John Payne esittää entistä nyrkkeilijää Ernie Driscollia, joka heti seuraavassa kohtauksessa on vaihtanut alaa. Hän kärsii yhä tappiostaan, elättää puolisoaan Paulinea (Peggie Castle) taksikuskina ja haaveilee huoltoaseman perustamisesta. 

Elämä järkkyy ennen kuin sitä on katsojalle edes kunnolla ehditty esitellä. Paulinella on suhde jalokivivaras Victor Rawlinsiin (Brad Dexter). Samaan aikaan Eddien tuttu Linda James (Evelyn Keyes) haaveilee näyttelijän urasta, saa paikan Broadway-produktiossa ja houkuttelee Eddien outoon teatteriesitykseen. Hävityn ottelun jälkeen seuraa siis kaksi pettymystä tai petosta. Phil Karlsonin film noirin hienoimpia piirteitä on, ettei puolen tunnin jälkeen katsoja hahmota, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Eddie on luisumassa väkivallan tielle.

Karlson ja Payne olivat molemmat toisen maailmansodan veteraaneja. Tämä tulee mieleen, kun 99 River Street etenee. Eddie on rikkinäinen ja haavoittunut. Hän kokee tuskaa ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuva palaa alkuun siinä mielessä, että lopun nyrkkitappelu Rawlinsin kanssa on kuin paluu nyrkkeilykehään. Väkivallan uhkaa Karlson käsittelee tässäkin elokuvassa. Mieleen jää esimerkiksi kohtaus, jossa Mickey (Jack Lambert) yrittää puristaa Eddiestä tietoja. Hän seisoo selän takana ja jakaa läimäytyksiä jokaisen repliikin jälkeen. Samaan tapaan kuin edellisenä vuonna valmistunut Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952), 99 River Street päättyy kaiken rikkinäisyyden ja väkivaltaisuuden jälkeen tasapainoon.

Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952)

Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952) on Phil Karlsonin tunnetuimpia ohjauksia, tiukkailmeinen film noir. Karlson, oikealta nimeltään Philip N. Karlstein (1908–1982), opiskeli nuorena sekä kuvataiteita että lakia, mutta jo 1930-luvun alussa hän keskeytti opintonsa saatuaan työtä Universal-yhtiön palveluksesta. Hän työskenteli apulaisohjaajana lähes koko 1930-luvun, ja pääsi vuosikymmenen vaihteessa yhteistyöhön myös nimekkäämpien ohjaajien, kuten John Brahmin, Tay Garnettin ja René Clairin, kanssa. Vuonna 1940 hän otti lopputilin Universalilta ja liittyi Yhdysvaltain ilmavoimiin. Sodan jälkeen hän palasi elokuva-alalle, aluksi Monogram-yhtiöön ja pian myös Columbiaan ohjaamaan lännenelokuvia. Erityisen tärkeäksi muodostui yhteistyö tuottaja Edward Smallin kanssa. Lopputuloksena oli tiukkoja rikoselokuvia, kuten Neljän naamion salaisuus.

Neljän naamion salaisuus alkaa Kansas Cityssä. Häikäilemätön herra Big, todellisuudessa Tim Forster (Preston Foster), suunnittelee elokuvan alussa pankkiryöstöä ja tarkkailee pankin panssariauton ja kukkien jakeluauton aikataulua. Jälkimmistä ajaa sotaveteraani Joe Rolfe (John Payne), joka tietämättään joutuu manipulaation kohteeksi. Foster naamioituu ja hankkii ryhmäänsä kolme rikollista, Peter Harrisin (Jack Elam), Boyd Kanen (Neville Brand) ja Tony Romanon (Lee van Cleef). Itse ryöstössä kaikki käyttävät naamiota, jotta he eivät tunnistaisi toisiaan. Kun pakoautona käytetään kukkien jakeluautoa, syytön Rolfe joutuu välittömästi poliisin kynsiin. Ideana on, että ryöstäjät kohtaisivat myöhemmin Meksikossa jakamaan saaliin. Juoni pettää, kun Rolfe soluttautuu ryhmään puhdistaakseen maineensa.

Phil Karlsonin ohjaustyyli on alusta lähtien erittäin ekonomista. Hän ei myöskään kaihda väkivallan käyttöä vaan tunnelma on ensimmäisistä kuvista alkaen uhkaava. Karlsonin kekseliäisyys tulee hyvin ilmi Tijuanan lentokentälle sijoittuvassa kohtauksessa. Rolfe on onnistunut pääsemään Peter Harrisin jäljille, ja he ovat yhdessä lähdössä matkaan, kun yhtäkkiä poliisi tulee väliin ja surmaa Harrisin. Meksikolainen poliisi pälyilee Rolfea epäilevän näköisenä ja astelee kohti... kunnes hän lopulta tarttuu Rolfen vierellä olevan puhelimen luuriin! Loppuratkaisu on yllätyksellinen, ja kaiken väkivallan jälkeen kuolevan Forsterin antama siunaus Rolfelle on vaikuttava. Viimeiset kuvat jäävät lakonisiksi ja kiiltokuvamaisiksi, mutta ehkä ne eivät ole ohjaajalle olleet niin kiinnostavia kuin ne jännitteet, joita elokuva on käsitellyt. Kun Neljän naamion salaisuus sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 1955, Ilta-Sanomien Juha Nevalainen kirjoitti ytimekkäästi: ”Elokuvan idea ’täydellisestä rikoksesta’ on sinänsä ovelasti keksitty. Muutamat karmivat gangsterityypit kuuluvat tietenkin asiaan, yhtä hyvin kuin loppupusu, jota ilman elokuva olisi paljon parempi.”

Hairspray (2007)

Hairspray on alun perin John Watersin vuonna 1988 ohjaama komedia, joka saavutti kulttimaineen. Sen pohjalta Marc Shaiman ja Scott Wittman tekivät samannimisen menestysmusikaalin, joka sai ensi-iltansa Seattlessa vuonna 2002. Sieltä teos lähti ensi Broadwaylle ja myöhemmin muualle maailmaan. Musikaalin lähtökohta oli elokuva, ja elokuvaksi se uudelleen päätyi, kun Adam Shankman ohjasi sen vuonna 2007. Voi väittää, ettei vuoden 2007 musikaalielokuva saavuta sitä särmää, joka Watersin elokuvalla aikanaan oli, mutta toisaalta... kyse on nimenomaan musikaalista, jonka tehtävä on vetäistä katsoja mukaansa alusta lähtien. 

Hairsprayn vahvuuksia on se, että ohjaaja Adam Shankman on myös koreografi. Hän on suunnitellut tanssikohtaukset, ja elokuva toimiikin hyvin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Aloituslaulu ”Good Morning Baltimore” alkaa vauhdikkaasti ja introdusoi päähenkilön Tracy Turnbladin (Nikki Blonsky). Tuota pikaa katsoja tutustuu myös Tracyn äitiin Ednaan (John Travolta) ja isään Wilburiin (Christopher Walken). Paikallisen tv:n pop-ohjelma vetää Tracyä puoleensa, ja hän päätyy lopulta itsekin estradille.  

Hairspraytä katsoessa tulee mieleen Richard Dyerin artikkeli ”Entertainment and Utopia”. Dyer argumentoi viihteen eskapismia vastaan ja ehdotti, että myös viihteellä voi olla yhteiskunnallisia, utooppisia sisältöjä. Esimerkkinä hän analysoi musikaaleja, jotka esittivät yltäkylläisen, energisen maailman ja yhteisön, jossa ihmissuhteet olivat välittömiä ja intensiivisiä. Hairsprayn esittämä vuoden 1962 Baltimore näyttäytyy tällaisena maailmana: sen sosiaaliset jännitteet ratkeavat musikaalin energisyyden imussa, ja elokuvan lopussa etnisen segregaation välinen kuilu on hetkeksi ylitetty.

Belfast (2021)

Kenneth Branagh on erinomainen näyttelijä, jolla on takanaan pitkä ura. Ohjaajanakin hänellä on jo 35 vuoden kokemus. Tosin ohjaukset ovat olleet melko epätasaisia, jos ajatellaan vaikkapa viime vuosien Hercule Poirot -sarjaa. Vuonna 2021 valmistunut Belfast on ehdottomasti parasta Branaghia, ja sitä siivittää ohjaajan omakohtainen suhde kaupunkiin, jossa hän eli lapsuutensa 1960-luvulla. Elokuva alkaa kuvaamalla Belfastin maisemia ja kaupunkiympäristöä väreissä. Sen jälkeen kerronta takautuu vuoteen 1969, ja kuva muuttuu mustavalkoiseksi. Päähenkilö on 9-vuotias Buddy (Jude Hill), joka on toisin sanoen yhä vanha kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Kenneth Branagh oli vuonna 1969. Belfastilaista tunnelmaa vahvistavat monet Van Morrisonin kappaleet ääniraidalla.

Belfast sijoittuu melkein teatterinomaisesti yhdelle kadulle ja sen varrella olevaan Buddyn kotitaloon.  Elokuva alkaa konfliktilla katolisten ja protestanttien välillä, ja Buddy yrittää ymmärtää, mistä on kyse. Lapsen näkökulma on olennainen ja korostaa väkivallan järjettömyyttä. Samalla näkökulmallinen ratkaisu antaa ohjaajalle mahdollisuuden käsitellä menneisyyttä aukollisesti tai menemättä syvemmälle siihen, mistä kaikki oikeastaan johtuu. Ratkaisu toimii, ja loppua kohden painopiste siirtyy myös vanhempien näkökulmaan, tai pikemminkin ylisukupolvellisuuteen: mitä väkivaltaisessa kaupungissa asuminen merkitsee Buddyn vanhemmille ja heidän vanhemmilleen. Kenneth Branaghin Belfast on onnistunut ja puhutteleva draama. Osa sen viehätystä on, ainakin minulle, siinä, että monet belfastilaisen elämän arkiset ilmiöt ovat tunnistettavia myös suomalaisesta näkökulmasta.

Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993)

Steven Spielbergin Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993) herätti valmistuessaan paljon keskustelua. Polemiikkiin vaikutti itse aihe, holokausti, jonka mittakaava ylittää käsityskyvyn ja jonka kuvaamisen vaikeudesta keskusteltiin paljon. Toisaalta keskusteluun vaikutti myös se, että aihepiiriä lähestyttiin Hollywoodin suuren mittaluokan tuotannon kautta, ja vielä siten, että ohjaajana oli tekijä, joka tunnettiin Kadonneen aarteen metsästäjien ja Tappajahain kaltaisista teoksista. Vuoden 2024 perspektiivistä voi sanoa, että Spielberg on ohjaajana monipuolinen, mutta vuonna 1993 tilanne näytti toiselta. Joka tapauksessa Spielberg itsekin epäili kykyjään vaikean aiheen toteuttajana, ja hän tarjosi aihetta muun muassa Roman Polanskille, joka kuitenkin kieltäytyi. Polanskihan toteutti myöhemmin oman elokuvansa Puolan juutalaisten kohtalosta, Pianistin (The Pianist, 2002).

Schindlerin lista perustuu australialaisen Thomas Keneallyn vuonna 1982 julkaisemaan romaaniin, jonka aiheena oli Oskar Schindlerin (1908–1974) toiminta juutalaisten pelastamiseksi. Alun perin aiheen tarjosi Keneallylle Poldek Pfefferberg, joka oli yksi niistä henkilöistä, jotka Schindlerin avustuksella pelastuivat. Pfefferberg lähestyi varhaisessa vaiheessa myös Spielbergiä ja ehdotti aihetta. Romaani- ja elokuvaprojekti nostivat Oskar Schindlerin toiminnan aivan uudella tavalla tietoisuuteen. Tarina on siinä mielessä kaunistelematon, ettei Schindleriä esitetä ihanteellisessa valossa: hän oli aluksi opportunisti, natsipuolueen jäsen, jonka tavoite oli taloudellisesti hyötyä sodasta. Lopulta hän kuitenkin havahtui siihen, mitä oli tapahtumassa, ja teki kaikkensa pelastaakseen tehtaansa 1200 työntekijää. Liam Neesonille Schidlerin rooli oli uran käännekohtia.

Schindlerin listassa huomio kiinnittyy mustavalkokuvaukseen. Se oli tiettävästi kuvaajana toimineen Janusz Kamińskin ehdotus ja toimii hienosti. Kuvat ovat tietoisen kontrastisia, vailla harmaan sävyjä. Värin pilkahduksia on vain vähän. Elokuvan loppukohtaus Jerusalemissa puhkeaa väreihin, kun vuonna 1993 elossa olleet Schindlerin-juutalaiset käyvät kunnioittamassa pelastajansa hautaa. Lopetus on kieltämättä koskettava, ja ainakin minuun vetoaa juuri tarinan palauttaminen niihin ihmisiin, jotka sodan kurimuksesta selviytyivät.