Lainsuojattoman jäljillä (1959)

Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959) on Budd Boetticherin ja Burt Kennedyn yhteistyön parhaita. Samalla se oli Boetticherin ensimmäinen CinemaScope-western. Elokuvan alkuperäisnimi kertoo päähenkilöstä, Ben Brigadesta (Randolph Scott), olennaisen: hän on yksin, yksinäinen. Voisi kuvitellä, että ahtaampi kuvakoko olisi tähän viestiin sopinut parhaiten, mutta itse asiassa laajakankaan tyhjä tila vain korostaa Brigaden yksinäisyyttä: aloituskuvassa kivisen maiseman keskellä ratsastava päähenkilö on kuin maiseman ornamentti, joka on tuomittu elämään yksin, erämaan keskellä. Ennen pitkää paljastuu myös syy yksinäisyyteen: vaikka Brigade on näennäisesti kyyninen palkkionmetsästäjä – ja hahmona epäilemättä vaikuttanut myöhempiin Sergio Leonen elokuviin – hänen toiminnallaan on motiivi. Boetticherin ja Kennedyn tyylille uskollisesti tämäkin elokuva alkaa keskeltä toimintaa: Brigade pidättää Billy John -nimisen (James Best) rikollisen, jonka pidätyksestä on luvattu palkkio. Billyn kaverit pääsevät karkuun, ja Brigade lähtee kuljettamaan vankiaan kohti Santa Cruzia. Myöhempiin Leone-elokuviin viittaa myös Billyn rikoskumppani Frank (Lee van Cleef), jonka kanssa Brigade ennen pitkää joutuu vastatusten.

Lainsuojattoman jäljillä viehättää ennen kaikkea siksi, ettei sen maailma ole niin mustavalkoinen kuin klassisessa lännenelokuvassa yleensä. Tarinaan punoutuu postivaunun asemanhoitajan leski Carrie (Karen Steele) sekä veijarimainen kaksikko Sam (Pernell Roberts) ja Whit (James Coburn debyyttiroolissaan). Myös Sam ja Whit ovat kiinnostuneita Billy Johnin pidättämisestä, sillä he haluaisivat armahduksen ja mahdollisuuden aloittaa elämänsä alusta, puhtaalta pöydältä. Lopulta paljastuukin, etteivät Ben Brigaden tavoitteet ole ristiriidassa Samin ja Whitin suunnitelmien kanssa.

Lainsuojattoman jäljillä on kostowestern, jossa päähenkilö onnistuu suunnitelmassaan. Silti loppu ei tuota minkäänlaista katharsista, päinvastoin. Kosto ei tuo sovitusta eikä poista traumaa. Lopussa Ben Brigade seisoo trauman syntysijoilla, hirsipuun äärellä. Hän sytyttää sen palamaan, mutta on vaikea uskoa, että hirsipuun poistuminen hävittäisi niitä ahdistavia kokemuksia, jotka siihen liittyvät. Harvassa lännenelokuvassa tullaan niin lähelle toisen maailmansodan jälkeistä muistamisen tuskaa: historian veriteot jäävät mieleen kuin tulenliekit elokuvan viimeisissä kuvissa.