Don Camillo näkee punaista (Don Camillo monsignore... ma non troppo, 1961)

Isä Camillo -elokuvien neljäs osa Don Camillo näkee punaista (Don Camillo monsignore... ma non troppo, 1961) valmistui kuusi vuotta edellisen elokuvan Isä Camillon paluu (Don Camillo e l’onorevole Peppone, 1955) jälkeen. Ohjaajana oli jälleen Carmine Gallone ja päärooleissa tuttuun tapaan Fernandel ja Gino Cervi. Mutta kuuden vuoden tauko on ollut merkittävä, monessakin mielessä. Kyse ei ollut Guareschin tarinoiden ehtymisestä, sillä niitä olisi riittänyt useampienkin jatko-osien raaka-aineeksi. En tiedä syytä pitkään taukoon, sillä kaikki kolme ensimmäistä elokuvaa olivat erittäin suosittuja kaikkialla Euroopassa. Guareschi oli ollut itse käsikirjoittamassa edellistä elokuvaa, eikä hän tiettävästi osallistunut muihin. Don Camillo näkee punaista perustuu Guareschin tarinoiden lähtökohtiin, mutta historia tunkeutuu sadunomaisten kertomusten rinnalle aiempaa enemmän.

Don Camillo näkee punaista sijoittuu konkreettiseen fyysiseen ja poliittiseen maailmaan. Elokuva alkaa ilmakuvilla Roomasta. Don Camillo on nyt Vatikaanissa työskentelevä, harmaantunut monsignore. Samaan aikaan Pepponekin on Roomassa, senaattorina, joka ensimmäisessä kohtauksessaan havahtuu istuntosalissa unestaan ja alkaa heti meuhkata fasisteja vastaan. Tuota pikaa molemmat ovat matkalla takaisin kotikaupunkiinsa Brescelloon, jonka liepeillä on syntynyt kiistaa köyhäintalon rakentamisesta. Tontilla sijaitsee Madonnina del Borghetto, jonka kommunistit haluaisivat työntää syrjään. Maantieteelliset koordinaatit piirtyvät katsojalle selkeämmin kuin missään aiemmassa elokuvassa: Camillo ottaa junan Parmaan ja törmää jo siellä Pepponeen, joka sanoo matkustavansa Reggio Emiliaan. Molemmat tietysti tähtäävät takaisin Brescelloon. Paikan ohella ajankohta käy elokuvassa erittäin tarkasti selville, kun tarinan lopussa Neuvostoliiton ilmapuolustus ampuu alas yhdysvaltalaisen Lockheed-tiedustelukoneen. Päivä oli 1. toukokuuta 1960, ja se aiheutti levottomuuksia myös Italiassa. Pepponen nuorisojärjestön aktiivit osallistuvat, ja yksi nuorista menettää henkensä. Tämä on vakava käänne komediassa, jossa on tähän asti pilailtu poliittisilla jännitteillä.

Toki Don Camillo näkee punaista tarjoaa paljon myös huumoria. Pepponen vanhin poika Walter haluaa avioon, ja kiistaa käydään siitä, suoritetaanko vihkiminen kirkossa vai kunnantalolla... Peppone voittaa jalkapalloveikkauksessa 10 miljoonaa liiraa, mutta raha tuottaa tuskaa... Politiikassa päivän sana on liennytys, distensione, mutta Brescellossa vastakkainasettelu ryöstäytyy käsistä jo ennen kylmän sodan konfliktia toukokuussa 1960. Ennen pitkää punaisen maalin käyttäminenkin on niin poliittista, että se kuumentaa tunteita. Elokuvan lopussa Camillo ja Peppone palaavat yhteisymmärryksessä Roomaan, ehkäpä onneksi brescellolaisten arkipäivälle. Nyt, neljännen elokuvan jälkeen, tuntuu, että Camillo-elokuvat ovat rakentaneet kiehtovan vaikkakin monin tavoin vääristyneen ja liioitellun kuvan sodanjälkeisestä Italiasta, sen maaseudusta ja elämännäkemyksistä. Suomessa Don Camillo näkee punaista nähtiin vasta huhtikuussa 1963. Helsingin Sanomissa käsiteltiin samana keväänä Vatikaanin suhdetta kommunismiin otsikolla ”Don Camillo näkee punaista” (5.5.1963) Kirjoituksessa viitataan siihen, miten Guareschin tarinat olivat kuvastaneet katolisen kirkon kommunisminvastaisuutta. Nyt näkemykset olivat muuttumassa, ja lehden mukaan paavin ja Nikita Hruštšovin tapaaminen oli vain ajan kysymys.