Isä Camillo ja hänen laumansa (Il ritorno di Don Camillo, 1953)

Julien Duvivier oli ohjannut komedian Isä Camillon kylä (Don Camillo) vuonna 1952. Heti perään hän toteutti jatko-osan Isä Camillo ja hänen laumansa (Il ritorno di Don Camillo, 1953). Molemmat valmistuivat italialais-ranskalaisena yhteistyönä. Katsoin ensimmäisen elokuvan ranskankielisenä versiona, jossa Fernandel puhuu äidinkieltään. Vertailin netistä löytyviä tekstitystiedostoja, ja alkoi tuntua siltä, että erikielisissä versioissa oli aikanaan myös leikkauksellisia eroja, mutta tätä on tässä yhteydessä vaikea arvioida tarkemmin. Muut Camillo-elokuvani olen taltioinut edellisen televisioinnin yhteydessä vuonna 2004, ja Isä Camillo ja hänen laumansa oli italiankielinen. Tällä kertaa Gino Cervi saa puhua äidinkieltään, kun taas Fernandelin äänenä on dubbaaja. Fernandelina kuultiin livornolaissyntyitä näyttelijää Carlo Romanoa (1908–1975), joka samana vuonna esiintyi muun muassa Federico Fellinin elokuvassa Vetelehtijät (I vitelloni 1953). Romano tarjosi äänensä monille tähdille, muun muassa Jerry Lewisille, Bob Hopelle, Peter Lorrelle ja Vincent Pricelle. Sittemmin hän dubbasi myös Eli Wallachin roolin Sergio Leonen elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966).

Isä Camillo ja hänen laumansa alkaa täsmälleen siitä, mihin Isä Camillon kylä päättyi. Camillo on lähtenyt junalla kohti uutta pestiään maaseudulla. Vastaanottavalta asemalta kuuluu torvisoittoa, mutta väki on tullut juhlimaan urheilusankaria. Isä Camillo saa yksin etsiä tiensä uuden seurakuntansa pariin. Kylä löytyy korkealta vuoristosta, jossa lumi tuiskuaa ja viinin sijasta nautitaan vain vettä. Camillo kantaa vuorille ennen pitkää myös rakkaan krusifiksinsa voidakseen käydä omantunnon keskusteluja Kristuksen kanssa. Eipä aikaakaan, kun Isä Camilloa tarvitaan uudelleen pienessä Brescellon kylässä. Tulvat uhkaavat yhteisöä, mutta maanomistajat eivät anna rakentaa vallituksia tulvia vastaan. Pepponella on vallan avaimet, mutta hän tarvitsee rakkaan arkkivihollisensa apua.

Isä Camillo ja hänen laumansa ei ole niin yhtenäinen kuin Isä Camillon kylä, ja varmaan tärkeänä taustana on se, että Guareschin alkuperäistarinat tuovat käsikirjoitukseen episodimaisuutta. Mukana on hulvattomia jaksoja, kuten nyrkkeilyottelu, joka tempaa Pepponen mukaansa. Lopulta myös Camillo päätyy nyrkkeilykehään, tyrmää ammattilaisen ja nuhtelee lopuksi katsojat väkivallan ihannoinnista. Samalla hän pakottaa yleisön messuun ja kerää rahat kirkontornin korjaukseen. Yhtenäisyyttä elokuvalle antavat sekä uhkaava tulva että kiistely siitä, kuka määrittele kellonajan. Lopulta kaikkien kyläläisten kellot ovat sekaisin. Elokuvan päätös on erityisen vaikuttava, sillä tulvavesi ottaa valtaansa koko kaupungin ja asukkaat joutuvat lähtemään evakkoon. Isä Camillo jää kirkkoona, jossa hän pitää saarnan. Veden pinta kaiuttaa puheen kauas, kansalle, joka on joutunut jättämään kotinsa. Kuin ihmeen kaupalla lopulta myös kellot käyvät yhtä aikaa. Kiistelevä yhteisö on löytänyt yhteisen sävelen ja luottamus tulevaisuuteen palaa kurimuksen keskellä. Kun Isä Camillo ja hänen laumansa sai Suomen ensi-iltansa 9. huhtikuuta 1954, Paula Talaskivi kiinnitti huomiota paitsi lopun tulvajaksoon myös Isä Camillon ja Pepponen pojan luontoretkeen, joka on ”kaunis ja hienohenkisesti kuvattu”.