Toveri Camillo (Il compagno Don Camillo, 1965)

Fernandelin ja Gino Cervin tähdittämien Isä Camillo -elokuvien sarja päättyi vuonna 1965 komediaan Toveri Camillo (Il compagno Don Camillo). Carmine Gallone oli ohjannut kaksi edellistä osaa, mutta viimeisen elokuvan tekijäksi palkattiin sujuvista komedioistaan tuttu Luigi Comencini, joka muistettiin muun muassa sympaattisista maalaiskomedioistaan Leipää, rakkautta ja unelmia (Pane, amore e fantasia, 1953) ja Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (Pane, amore e fantasia, 1954). Näissä Comencini-klassikoissa oli oikeastaan paljon samaa kun varhaisissa Camillo-elokuvissa. Kun nyt katsoo Toveri Camillon alkua, tuntuu, että Comencini onkin halunnut saada takaisin ensimmäisten elokuvien henkeä. Lähtökohtana oli Giovanni Guareschin vuonna 1963 julkaisema Il compagno don Camillo, joka myös suomennettiin nimellä Toveri don Camillo. Tässä Helsingin Sanomissa julkaistu kirjamainos 14. marraskuuta 1964:

Käsittääkseni Luigi Comencinin elokuvatulkintaa ei nähty tuoreeltaan Suomessa, vaikka Guareschin romaani oli suosittu ja ylsi useisiin painoksiin. Elokuva Toveri Camillo nähtiin Suomessa vasta televisioesityksenä vuonna 1996. Comencinin elokuva alkaa palauttamalla mieleen sarjan aiempien osien kokokohtia, ja se solahtaa melkein huomaamattomasti uuteen kerrontaan. Ajat ovat muuttuneet, ja Brescellon kauppapuodeissa on myynnissä myös neuvostotuotteita, jotka ovat mainoslauseiden mukaan non sofisticati. Ikkunassa komeilevat kuvat Nikita Hruštšovista ja paavi Johannes XXIII:a. Kiinnostavaa on, että siinä tilanteessa kun Toveri Camillo sai ensi-iltansa, Johannes XXIII oli jo menehtynyt kesäkuussa 1963 ja Hruštšov syrjäytetty lokakuussa 1964. Toveri Camillo sai ensi-iltansa Italiassa syyskuussa 1965. Se poliittinen maailma, jota Guareschi oli kuvannut kirjassaan, oli ehtinyt perinpohjaisesti muuttua.

Toveri Camillo alkaa Brescellossa, jonne sekä Camillo että Peppone ovat palanneet, vaikka he edellisessä elokuvassa päätyivät Roomaan. Näyttää siltä, että päähenkilöt eivät ole yhtä harmaantuneitakaan kuin edellisessä elokuvassa. Brescellossa Isä Camillo ottaa kaiken irti neuvostoliittolaisista pakolaisista, jotka kertovat kauhutarinoita kotimaastaan ja syövät minkä kerkiävät. Lopulta propagandatemppu kääntyy Pepponen voitoksi, kun pakolaiset paljastuvat italialaisiksi huijareiksi. Loppuelokuva tapahtuukin lähes kokonaan Neuvostoliitossa. Brescello saa ystäväkaupungin Donvirran rannalta, ja Camillon on lähdettävä mukaan, ettei Peppone pääse kotiin palattuaan levittämään väärää kuvaa itäisestä paratiisimaasta. Toveri Camillo muuttuu kylmän sodan aikakauden kulttuuridiplomatian parodiaksi. Kun italialaisvieraat saapuvat, neuvostokylässä lapsikuoro laulaa ”Volarea”. Isännät järjestävät vierailleen niin kalastuskilpailun kuin oopperaesityksen. Tosin Camillo ei kestä Verdiä vaan häipyy salaa kolhoosille antamaan viimeistä voitelua. Samalla hän tunnistaa seuraajansa risupartaiseksi ortodoksipapiksi ja kannustaa tätä kirkkolliseen toimintaan ekumeenisessä hengessä... Kulttuuridiplomaattisen yhteiselon katkaisee vain isäntien yhtäkkinen hämmennys. Pian italialaiset huomaavat Hruštšovin kuvien häipyneen seiniltä. Tilalle tulevat tuota pikaa muotokuvat tiukkailmeisestä Kosyginistä, joka Camillon mukaan näyttää pahemmalta kuin Stalin! Juhlat jatkuvat, mutta viimeisenä iltana Peppone osallistuu vodkanjuontikilpailuun ja saa elämänsä krapulan. Kun muut lähtevät lennolla kohti Italiaa, Pepponea kannetaan ambulanssiin. Hän huutaa Camillolle: ”Ilmoittakaa Punaiselle Ristille, YK:lle ja Vatikaanille, jos minua ei kuulu!” Hämmentäväksi lopuksi Camillo on jäänyt yksin Brescelloon ja on organisoimassa pappien yhteitä matkaa Yhdysvaltoihin. Lentokentällä seuraan liittyy papin kaapuun naamioitunut, Neuvostoliitosta pakenemaan onnistunut Peppone, viiksensä ajaneena...

Nyt olen katsonut muutamassa päivässä kaikki Fernandelin ja Gino Cervin tähdittämät Isä Camillo -elokuvat. Vuosina 1952–1965 valmistuneesta viidestä elokuvasta muodostuu kiinnostava kommentaari sodanjälkeisestä muutoksesta, pohjoisitalialaisesta kylästä mutta samalla myös uskonnon ja politiikan ja katolisuuden ja kommunismin suhteista. Ohjaajina olivat Julien Duvivier, Carmine Gallone ja Luigi Comencini. Kuudetta Camillo-elokuvaa Fernandel ei koskaan tehnyt, mutta sitä alettiin kuvata vuonna 1970 nimellä Don Camillo e i giovani d'oggi. Kuvaukset alkoivat Brescellossa heinäkuussa Christian-Jaquen johdolla, ranskalais-italialaisena yhteistyönä, mutta jo elokuussa Cervin piti palata Roomaan. Christian-Jaque olisi voinut jatkaa kuvauksia sijaisnäyttelijän kanssa, mutta hän päätti keskeyttää. Tällä välin Fernandel sairastui. Hän menehtyi helmikuussa 1971, eikä elokuva koskaan valmistunut. Tuottaja kuitenkin jatkoi eri ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa ja teki käsikirjoituksesta uuden elokuvan, päärooleissa Gastone Mochin ja Lionel Stander, mutta tämä teos ei enää saavuttanut yleisön suosiota.