Isä Camillon paluu (Don Camillo e l’onorevole Peppone (1955)

Isä Camillon paluu (Don Camillo e l’onorevole Peppone, 1955) oli järjetyksessä kolmas Camillo-elokuva. Aiemmat kaksi olivat olleet ranskalais-italialaisia tuotantoja ohjaajanaan Julien Duvivier. Kolmas oli kokonaan italialaista käsialaa, ja ohjaajaksi pestattiin kokenut veteraani Carmine Gallone, jonka enimmäinen ohjaus oli jo vuonna 1914 valmistunut La donna nuda. Gallone oli ehtinyt ohjata eri lajityyppejä historiallisesta spektaakkelista oopperaelokuvaan, ja Isä Camillon paluu osoittaa, että hän osasi sujuvasti myös koomisen tyylilajin. Ohjauksellisesti elokuva on melkein parempi kuin Duvivierin Isä Camillo ja hänen laumansa. Erikoista on muuten se, että kolmannen osan suomennos on  Isä Camillon paluu, joka vastaa enemmänkin toisen osan alkuperäisnimeä. Camillon paluuhan tapahtui nimenomaan toisessa osassa. Ehkä tätä selittää se, että kaksi ensimmäistä elokuvaa tulivat Suomessa ensi-iltaan samana pävänä huhtikuussa 1954, ja kun kolmas elokuva tuli Suomeen heinäkuussa 1956, se merkitsi Camillon paluuta valkokankaalle. Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Isä Camillon paluu entisine koirankujeineen ja ikuisine pikku rettelöineen on iloksemme tapahtunut.”

Isä Camillon paluu sijoittuu vuoteen 1948, ja Peppone on valmistautumassa eduskuntavaaleihin. Ajankohta käy ilmi myös siinä suhteessa, että elokuvassa viitataan muutaman kerran Staliniin. Elokuvan valmistuessa Stalin oli jo kuollut, mikä muutti merkittävästi suhdetta Neuvostoliittoon. Peppone on teettänyt itsestään jättiläiskokoisen vaalijulisteen, jossa hän itse asiassa muistuttaa Stalinia! Tosin Camillo tärvelee julisteen ja maalaa kuvaan sarvet. Isä Camillon paluu on kiinnostava myös siksi, että se viittaa toisen maailmansodan tapahtumiin enemmän kuin kaksi aiempaa elokuvaa. Peppone ei ole käynyt kouluja, ja pyrkiessään kansanedustajaksi hän yrittää suorittaa viidennen luokan oppimäärän kokeiden avulla. Laskutehtävän aikana hänen mieleensä palautuu kohtaaminen sodan ajalta. Peppone on ollut partisaani ja joutunut hakemaan papin kuolevan sotilaan tueksi. Tuo pappi oli Isä Camillo, joka lähtee mukaan. Vaikka Camillo ja Peppone ovat taistelupukareita, heillä on yhteinen menneisyys. Hetkeksi yhteinen menneisyys myös palaa, kun Pepponen vaalipuheen keskeyttää isänmaallinen musiikki ja hän huomaamattaan vaihtaa puheensa tyylilajia.

Isä Camillon paluu alkaa kiinnostavasti naisten rauhanliikkeen kuvauksella. Mennyt sota näyttäytyy miesten toimintana. Tämän jälkeen kestää vain varttitunnin, kun patriarkaatti on palannut pieneen Brescellon kaupunkiin. Naisten rauhanliikkeen johtajakin on tullut Pepponen sihteeriksi. Miesten sota tuntuu jatkuvan vielä rauhan aikana, sillä läheltä löytyy asekätkö, piilossa ollut panssarivaunu, jonka Camillo ja Peppone käyvät yhteisvoimin piilottamassa, ettei virkavalta saa asiasta vihiä. Camillon ja Pepponen välinen kamppailu saa elokuvassa välillä kohtuuttomia piirteitä, ja Camillo näyttää aiempia elokuvia enemmän kiusaajalta. Mutta samaa voi tietysti sanoa Pepponesta. Kun Isä Camillo ja hänen laumansa päättyi Camillon lähtöön, tällä kertaa Peppone nousee junaan ryhtyäkseen kansanedustajaksi Roomassa. Camillo itse käy taivuttelemassa häntä jäämään, ja lopulta kaksikko palaa Brescelloon pyöräillen – kilpaa, kuinkas muuten.