Mahler (1974)

Brittiohjaaja Ken Russell (1927–2011) teki pitkän uran, yhdisti elokuvissaan klassisen musiikin ja rockkulttuurin campia ja kitschiä pullistelevaan visuaaliseen tyyliin. Hänet tunnetaan säveltäjäelokuvistaan: Musiikin rakastajia (The Music Lovers, 1970) kertoi Pjotr Tšaikovskista, Polttava hurmio (Mahler, 1974) Gustav Mahlerista ja Lisztomania (1975) Franz Lisztistä. Mahler-elokuva sai Suomessa nimen Polttava hurmio, mutta taidan tässä tyytyä alkuperäiseen nimeen, vaikka poltetta ja hurmiota Russellin tulkinnassa onkin yltäkylläisesti. Itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler on aiheena elämää suurempi, mutta Russell ei tässä, kuten ei muissakaan biopic-elokuvissaan, kulje totuttuja polkuja. Mahlerin elämä on pirstottu takautumiksi, jotka avautuvat yksi kerrallaan junamatkan aikana.

Mahler alkaa mystisellä jaksolla, jossa ihminen ponnistelee syntymisen tuskassa, autiolla rannalla, jossa lepää vain Mahlerin marmorinen pää. Maailmoja syleilevät sävelet soivat taustalla Amsterdamin Concertgebow-orkesterin ja Bernard Haitinkin esittämänä. Yhtäkkiä järven rannalle rakennettu mökki leimahtaa tuleen. Myöhemmin tämä paljastuu uimahuoneeksi, jossa Mahlerilla oli tapana säveltää. Säveltäjä (Robert Powell) havahtuu huuruisesta unikuvastaan junassa, jossa hän on matkustamassa puolisonsa Alman (Georgina Hale) kanssa. Ken Russell on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita, sillä hän ei häikäile vaihtaa rekisteriä. Herkkien hetkien jälkeen seuraa tietoisia mauttomuuksia. Huikea on hautajaisjakso, jossa Mahler kuvittelee kuolemansa, katselee maailmaa ruumisarkusta lasin takaa, ja taustalla soivat ensimmäisen sinfonian surumarssin sävelet.

Gustav Mahlerin elämän taitekohtia oli kääntymys juutalaisuudesta katolisuuteen, aikana, jolloin antisemitismi Itävallassa oli nousussa. Ken Russell kuvaa kääntymyksen tietoisen groteskina kuvaelmana: Cosima Wagner (Antonia Ellis) esiintyy jonkinlaisena natsidominana vuorenhuipulla jättiläismäisen germaanisen miekan edessä, ja Mahler nöyristelee paikalle Daavidin tähteä kantaen. Ihmeellisellä kuvitelmalla ei ole kovinkaan paljon historiallista katetta, kun Mahler ehti jo menehtyäkin vuonna 1911, mutta tiedetään, että Cosiman kiihkeä antisemitismi varmasti vaikutti siihen, ettei tämä kutsunut Mahleria Bayreuthiin. Russellin tulkinnassa Mahler antaa kaikkensa saadakseen hyväksyntää. Elokuvassa kohtaus on tyylillinen kliimaksi, jo siksikin, että se on tehty mykkäelokuvan tapaan, kunnes välitekstin ”...and then came the talkies” jälkeen Gustav ja Cosima yhtyvät Valkyyrioiden ratsastuksen laulantaan, vähän samaan tapaan kuin Väiski ja Elmeri Chuck Jonesin animaatiossa What's Opera, Doc? (1957). Kaiken tämän karnevaalin jälkeen Ken Russellin Mahler päättyy koskettavasti. Juna saapuu laiturille, ja synkkien visioiden jälkeen Gustav ja Alma ovat saaneet elämänuskonsa takaisin: ”We're going to live forever!”