Viimeinen tienhaara (1939)

Pierre Chenalin Viimeinen tienhaara (Le dernier tournant, 1939) oli ensimmäinen filmatisointi James M. Cainin romaanista The Postman Always Rings Twice. Vasta tämän jälkeen tulivat Luchino Viscontin Riivaajat (Ossessione, 1943), Tay Garnettin Kohtalon tuomio (The Postman Always Rings Twice, 1946) ja Bob Rafelsonin Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice, 1981). Chenalin jännityselokuva on kiinnostava jo pelkästään film noirin historian kannalta: amerikkalainen noir ammensi ranskalaisen poeettisen realismin tyylistä, mutta samalla myös yhdysvaltalainen rikoskirjallisuus antoi virikkeitä  30-luvun ranskalaiselle rikosdraamalle. Tästä Chenalin tiivis Cain-tulkinta kertoo. Harmi, että Viimeinen tienhaara on jäänyt myöhempien tulkintojen varjoon. Elokuvan käsikirjoitti legendaarinen Charles Spaak, joka teki 1930-luvulla yhteistyötä mm. Jacques Feyderin, Jean Grémillonin ja Jean Renoir'n kanssa.

Viimeinen tienhaara alkaa uskollisesti alkuperäisteokselle, kuten myöhemmätkin tulkinnat. Maankiertäjä saapuu syrjäiselle huoltoasemalle, saa töistä ja ennen pitkää ihastuu omistajan kauniiseen puolisoon. Muukalaisen, Frank Mauricen, roolissa esiintyy Fernand Gravey, joka oli juuri nähty Johann Straussina Julien Duvivierin epookkielokuvassa Unohtumaton valssi (The Great Waltz, 1938). Usein Graveyta on verrattu Massimo Girottin ja John Garfieldin suorituksiin ja moitittu, ettei hänessä ollut myöhempien esittäjien inhohimoisuutta. Ehkä tämä on tarkoituskin. Viimeinen tienhaara on monella tapaa arkinen elokuva. Samaa voisi sanoa Coran roolin esittäjästä Corinne Luchairesta, jota on turha verrata Lana Turneriin. Kun Viimeisessä tienhaarassa Frank ja Cora kohtaavat, ilmassa ei ole sähköä, vamaankin siitä syystä, että alun selkeä keskushahmo on huoltamon isäntä.

Viimeinen tienhaara on ehdottomasti Nick Marinoa esittävän Michel Simonin näytöstä. Hänessä on charleslaughtonmaista karismaattisuutta ja läsnäoloa, joka tempaa mukaansa jo ensimmäisestä yökohtauksesta. Väsynyt Nick käy tankkaamassa kuorma-autoja, jotka pitävät hänet hereillä. Hän raahustaa sisään, jättää puukenkänsä oven pieleen ja istuu pöydän ääreen. Nickin sympaattisuus tekee katsojalle mahdottomaksi samastua Frankin ja Coran suhteeseen, ja tuntuu, että rakastavaisten draama pääsee kunnolla käyntiin vasta, kun Michel Simon poistuu näyttämöltä. Lopputuloksena on, että Viimeisen tienhaaran henkilöhahmot ovat kaikki jonkinlaisessa tienhaarassa, tietämättöminä, minne lähteä ja mitä tavoitella.