Juha Wuolijoen ohjausta Joulutarina mainostettiin pari vuotta sitten ”ensimmäisenä suomalaisena jouluelokuvana”, ja epäilemättä sitä se onkin. On oikeastaan ihme, että kansakunta, joka on kehunut olevansa joulupukin kotimaa, ei ole saanut enemmän irti tarinaperinteestään, eikä ole tuottanut erityisempiä joulufantasioita valkokankaalle. Ehkäpä selitys on siinä, että Suomessa joulu on elokuvasesonkina lyhyt, eikä pelkästään kotimaiselle yleisölle suunnatulla jouluelokuvalla olisi menestymisen mahdollisuuksia. Jos katsoo kotimaisen elokuvan perinnettä, useimmiten lähtökohtana on hämäläis-uusimaalainen kesämaisema! Joulutarinassa tavoitteena on ollut kansainvälinen läpimurto, joka sittemmin onnistuikin. Taloudellista tukea tuli niin Finnairilta, Lapin matkailualalta ja Turun joulukaupungiltakin. Viimeksi mainittu voi kuulostaa oudolta, kun joulupukki tunnetusti asuu Korvatunturilla ja Joulutarinakin on pääosin kuvattu Levillä Kittilässä. Mukaan on kuitenkin mahdutettu yhden otoksen mittainen näkymä Turun tuomiokirkon kupeesta, jonne Iisakki (Kari Väänänen) ja hänen 13-vuotias oppipoikansa Nikolas (Otto Gustavsson) saapuvat puutöitään kauppaamaan.Joulutarina on koko perheen elokuva. Mieltäni jää kuitenkin vaivaamaan teoksen traaginen pohjavire, joka jatkuu loppuun asti. Päähenkilö Nikolas menettää elokuvan alussa sekä vanhempansa että pikkusiskonsa, jotka päätyvät hyisen järven syvyyksiin. Traagisuus ei katoa siinä mielessä, että Nikolas käy elokuvan aikana useaan kertaan jättämässä lahjan avantoon, kuolleelle Aadalle. Tuntuu, ettei lapsuuden trauma jätä häntä missään vaiheessa, sillä loppukohtauskin sijoittuu perheen kuolinpaikalle. Nikolaan trauma jää askarruttamaan katsojaa enemmän kuin se hyvä tahto, jota Nikolas joulupukkina (Hannu-Pekka Björkman) myöhemmin levittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti