Posti tuo sopivasti joulun alla Brian Desmond Hurstin legendaarisen version Saiturin joulusta, alkuperäiseltä nimeltään Scrooge (1951). Levyllä on mukana myös Harold M. Shaw'n vuonna 1914 ohjaama 15-minuuttinen A Christmas Carol. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Euroopassa tehtiin jo paljon pidempiäkin elokuvia, mutta Shaw'n elokuva on puristettu tiiviiseen muotoon. Epäilemättä tarina on ollut kaikille tuttu, ja sen on voinut luontevasti esittää kuvaelmien sarjana. Erityisen vaikuttava on Marleyn haamu, joka kuljettaa kahleita mukanaan, ja pitkätukkainen vanhus, joka menneiden joulujen henkenä heiluttelee lehväänsä. Scroogen roolissa esiintyi Charles Rock (1866–1919). Tarina oli vuonna 1914 filmattu jo kaksi kertaa aiemmin, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen nähtiin vielä useita. Ehdottomasti tunnetuin ja rakastetuin versio on vuonna 1951 valmistunut Scrooge, nimiroolissa Alastair Sim. Scrooge on esitetty kirjallisuusfilmatisointina: elokuvan ensimmäisissä kuvissa käsi ottaa kirjahyllyn Dickens-teosten joukosta niteen A Christmas Carol. Opus on hämmentävän paksu siihen nähden, että alkuperäinen Saiturin joulu on Dickensin teokseksi yllättävän lyhyt ja vähäsanainen. Ehkäpä paksu opus on ollut omiaan lisäämään elokuvan kirjallista arvovaltaa. Kirjallista esikuvaa painottaa myös tuore Robert Zemeckiksen tulkinta, joka alkaa ja päättyy teoksen lehteilyllä.Brian Desmond Hurstin Saiturin joulussa on tukuttain mieleenpainuvia kohtauksia. Marley haamu (Michael Hordern) on goottilaisen värisyttävä ilmestys, mutta tässä filmatisoinnissa vaikuttavin kummitus on nykyisen joulun henki (Francis De Wolff), jonka hyväntahtoisuus on lopulta ratkaisevampaa kuin menneiden joulujen muistelu. Vuoden 1951 version suosio on helppo ymmärtää: siinä kauhuefektejä tärkeämpiä ovat ne tunteet, joihin Scrooge syöksyy nähdessään menneen, nykyisen ja tulevan. Erityisen vaikuttava on kohta, jossa Scrooge pyytää anteeksi sisarenpoikansa puolisolta. Vanha Scrooge ei ole missään vaiheessa hyväksynyt sisarenpoikansa avioliittoa, mutta nielee lopulta ylpeytensä ja tokaisee: ”Can you forgive a pig-headed old fool with no eyes to see with and no ears to hear with all these years?” Tätä virkettä kuunnellessa tuli väistämättä mieleen episodi Suomen menneisyydestä. Tunnetun Järnefeltin perheen lapsista usea meni salaa kihloihin, sillä isä Alexander Järnefelt suhtautui jyrkästi lastensa naimapuuhiin. Muistaakseni Alexander kirjoitti hyvin samaan tapaan miniälleen. Olisikohan hän lukenut Charles Dickensiä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti