Onni sai joululahjaksi Pixarin palkitun animaatioelokuvan Wall·E (2008). Se teki suuren vaikutuksen. Seuraavana aamuna Eemil oli pyörittänyt tyhjäksi koko vessapaperirullan saadakseen tarvikkeita oman Wall·E:n rakentamiseen. Onneksi rullia löytyi lisää, ja pian kaksi kotitekoista robottia alkoi kiertää olohuonetta. Pitkästä aikaa oli mukava nähdä lastenelokuva, jota nelivuotiaskin saattoi katsoa. Oikeastaan en ymmärrä, miksi Disneyn viime vuosien tuotannot on suunnattu vanhemmille lapsille. Tuore Saiturin joulukin on kielletty alle 11-vuotiailta.Tarinaltaan Wall·E on suht’ yksinkertainen. Maapallo on tikahtunut jätteisiin, robotit on jätetty ympäristöä siivoamaan samaan aikaan, kun ihmiskunta on vetäytynyt avaruuteen jättiläismäiseen risteilyalukseen. Säännöllisin väliajoin maapallolta etsitään elonmerkkejä, ja lopulta Eeva-robotti löytää vaatimattoman rikkaruohon, jota Wall·E on säilyttänyt vanhassa kenkärajassa. Elokuva uhraa paljon kekseliäisyyttä ja yksityiskohtia Eevan ja Wall·E:n suhteen kuvaukseen, ja tuloksena on onnistunut rakkaustarina.
Wall·E kommentoi myös kulutuskulttuuria, suhdetta tavaraan. Antti Nylén totesi hiljattain Helsingin Sanomissa, etteivät kuluttajat oikeastaan rakasta tavaraa. Tämä on totta: Axiom-aluksella 700 vuotta risteillyt ihmiskunta elää hedonismissaan, mutta lopulta tavara on heille yhdentekevää. Se on heille välineellistä, mutta he eivät rakasta sitä itsessään. Sen sijaan Wall·E hurmaantuu löytämistään esineistä, Rubikin kuutioista, vispilöistä, videonauhoista. Wall·E lumoutuu karkean tv-ruudun toistamasta Hello Dollysta (1969) yhä uudelleen, ja vanha VHS on hänen suurin aarteensa.
Dubbauksen parhaita oivalluksia on VR:n ”virallisen äänen”, Eija Kareen, pestaaminen avaruusalus Axiomin kuuluttajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti