Robert Zemeckis jatkaa Napapiirin pikajunan (The Polar Express, 2004) ja Beowulfin (2007) animaatiolinjaa jouluelokuvalla Saiturin joulu (A Christmas Carol, 2009), joka edeltäjänsä tapaan on tehty uudella 3D-tekniikalla. Ennen elokuvan katsomista ehdin lukea Charles Dickensin alkuperäistarinan puoleenväliin. Dickensin kerronta oli tuoreessa muistissa, ja oli kiinnostavaa nähdä, miten äärimmäisen tarkasti elokuvan käsikirjoitus seurasi kirjailijan dialogia. Mutta paljon oli myös lisätty, varsinkin näyttäviä efektejä. Elokuvan juliste viittaa kohtaukseen, jossa saituri Scrooge yrittää tukahduttaa ensimmäisen kummituksen, menneiden joulujen hengen. Dickensin mukaan henki oli ”kuin lapsi, mutta silti pikemminkin vanhus, jota katsottiin jonkin yliluonnollisen kalvon läpi”. Omituisinta hahmosssa oli, että ”päälaelta lähti kirkas valo, joka valaisi kaiken”. Zemeckiksen käsittelyssä henki lepattaa kuin kynttilänliekki, ja lopussa Scrooge yrittää sammuttaa kummajaisen, mutta syöksyykin siinä samassa maata kiertävälle radalle. Ehkäpä tämä on 3D-elokuvan vaatimaa spektaakkelia, jossa katsoja pääsee syöksähtelemään 1800-luvun Lontoosta kohti tähtitaivasta. Dickensillä Scrooge tukahduttaa hengen lakonisesti myssyllä.Kirjaa ja elokuvaa ei ehkä pitäisi verrata kovin tarkkaan, mutta toisaalta erot kertovat painopisteiden muutoksesta. Nykyisten joulujen henki näyttää Dickensillä koko 1800-luvun yhteiskunnan eriarvoisuuden, ja Scrooge näkee joulunviettoa niin kaivostyöläisten kuin merimiestenkin keskuudessa. Zemeckiksen tulkinnassa saiturin ahneus ei ole yhtä yhteiskunnallinen ilmiö kuin Dickensillä, vaikka Scrooge elokuvan alussa vähät välittääkin köyhäinhoidon olosuhteiden parantamisesta. Samalla jää miettimään, mitä merkitsee se, että anglosaksisen maailman klassinen joulukertomus on tarina ahneudesta. Ainakin se korostaa yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamisen sijasta yksilöllisen hyväntekemisen merkitystä.
Minulle Saiturin joulu oli vasta toinen nykymuotoinen 3D-elokuva. Muutama vuosi sitten näin Australiassa IMAX-kankaalla kolmiulotteisen haielokuvan, mutta mielikuvat jäivät hatariksi. Uusi teknologia on huomattavasti parempi kuin vanha punavihreään rakentuva 3D: ainakaan ei tule sellaista oloa, että olisi pari tuntia katsonut kieroon. Saiturin joulussa hiukan häiritsee se, että 1800-luvun Lontoon pimeys korostuu, kun lasit syövät kankaan valovoimaa. Toisaalta taas immersiiviset kamera-ajot ja lentokohtaukset ovat vaikuttavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti