Rashomon - paholaisen portti (1950)

Rashomon - paholaisen portti (Rashômon, 1950) oli Akira Kurosawan läpimurto Euroopassa: hän oli ehtinyt ohjata jo toistakymmentä elokuvaa, muun muassa Juopuneen enkelin (1948), Kulkukoiran (1949) ja Skandaalin (1950), kunnes Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinto, Kultainen Leijona, ojennettiin hänelle parhaasta ohjauksesta. Rashomon on tullut kuuluisaksi totuuden suhteellistajana: keskiössä oleva rikos on kuvattu kolmen todistajalausunnon kautta. Sittemmin elokuva- ja tv-perinteessä on hyödynnetty samaa ideaa lukemattomia kertoja. Hollywoodissa George Cukor kokeili keinoa musikaalissaan Tytöt (Les Girls, 1957), ja jopa Perhe on pahin -jakso "Everybody Tells the Truth" (1973)on hommage Akira Kurosawan klassikolle.

Sandrew Metronomen dvd-julkaisu on rakeinen ja muuttuu kankaalle heijastettuna kohtuuttoman epätarkaksi, mutta Kurosawan kuvat onnistuvat tempaamaan mukaansa ensi hetkistä lähtien. Koko elokuvan ajan sataa rankasti: kolme miestä on kerääntynyt temppelin suojiin sadetta pitämään. Puunhakkaaja (Takashi Shimura) kertoo siitä, miten hän metsästä löysi ruumiin ja päätyi poliisiasemalle seuraamaa kuulusteluja. Kiotolainen roisto Tajômaru (Toshirô Mifune) tilittää oman versionsa, samoin roiston uhreiksi joutunut pariskunta. Aviomies tosin on murhan uhri, mutta hän sanoo sanansa meedion välityksellä! Sateen vihmoessa temppelin yllä puunhakkaaja vaikenee, ja kuuntelijat, pappi ja satunnainen kulkija, hämmentyvät - pappi pohtiessaan ihmisen epäluotettavuutta, kulkija miettiessään, mikä on totuus.

Oikeastaan Rashomon ei pyrkikään kuvaamaan vain monien totuuksien maailmaa, eikä se ole lopulta kiinnostunut siitä, mitä todella tapahtui. Sen sijaan Kurosawa nostaa esiin sen, miten jokainen kertoja rakentaa omaa minuuttaan tarinoiden kautta. Sama pätee lopulta puunhakkaajaan, joka ei ole puolueeton tarkkailija. Hän on nähnyt paljon enemmän kuin on halunnut kertoa. Vahvana juonteena Rashomonissa korostuu halu uskoa ihmiseen: kuten elokuvan alussa todetaan, sota, nälänhätä ja taudit eivät merkitse mitään niin kauan kuin ihmiseen voi luottaa. Sanoma on eettinen.

Monien totuuksien hämmentämään maailmaan syntyy lopulta luottamus, kun temppeliin hylätty lapsi saa kodin: puunhakkaaja tarttuu kääröön, sulkee sen syliinsä ja saa anteeksi itsekkyytensä.