Vaikeneminen on kultaa (1947)

Toisen maailmansodan jälkeen René Clair palasi Ranskaan. Hollywoodissa viimeiseksi ohjaukseksi jäi Agatha Christie -filmatisointi Eikä yksikään pelastunut (And Then There Was None, 1945). Paluu sodan runtelemaan ja repimään kotimaahan ei varmaankaan ollut helppoa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että ensimmäinen elokuva paluun jälkeen kuvaa menneisyyttä sen sijaan, että se kohdistuisi nykyhetken ongelmiin tai vaikkapa sota-ajan kokemuksiin. René Clair käsikirjoitti itse nostalgisen tarinan, joka sijoittuu vuoden 1910 Pariisiin ja antoi nimeksi Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Jos elokuvan nimeä tulkitsee ajan poliittisessa kontekstissä, siinä voi nähdä sivumerkityksen. Miksi vaikeneminen olisi kultaa tilanteessa, jossa hyvin ristiriitaisin tuntein keskusteltiin ranskalaisten osallisuudesta miehitysajan oloihin? Ehkä on pikemminkin niin, että elokuva haluaa välttää kokonaan tällaisen assosiaation, sillä se ei anna vihjeitä ajankohtaisesta tulkinnasta. Clairille ”vaikeneminen” on viittaus mykkäelokuvan aikaan, maailmaan, jossa suuria draamoja kerrottiin sanattomasti. Tarina on myös henkilökohtainen ja kuvaa tilannetta, jossa on ymmärrettävä vaieta.

Elokuvan keskiössä on keski-ikäinen elokuvaohjaaja Emile Clément (Maurice Chevalier), joka ohjaa pariisilaisilla studioillaan mykkäkauden melodraamoja: samaan aikaan kun näyttelijät elehtivät, hän huutaa ohjeita, ja kameramies (Gaston Modot) pyörittää filmiä. Emile saa huollettavakseen ystävänsä tyttären Madeleinen (Marcelle Derrien) ja huomaa äkkiä olevansa ihastunut nuoreen neitoon. Samaan aikaan Emile antaa näyttelijälleen Jacquesille (François Périer) ohjeita flirttailussa – tietämättä, että neuvot kääntyvät häntä itseään vastaan: Jacques rakastuu Madeleineen. Kolmiodraama etenee lempeästi, ja Emile ymmärtää, ettei hänen tehtävänsä ole asettua nuorten rakkauden tielle. Hän päättää vaieta. Ehkä Emilen hahmon voi tulkita René Clairin alter egona, sillä ohjaaja oli itse lähestymässä 50 vuotta.

Vaikeneminen on kultaa voi näyttäytyä särmättömänä, mutta juuri sen sovinnollisuus viehättää. Siinä tavassa, jolla Emile ymmärtää ajan kulun ja vanhenemisen, on jotakin hyvin inhimillistä. Nyt kun Clairin tuotannosta on tullut katsottua jo yli puolet, alkaa näyttää siltä, että hänen elokuvansa päättyvät useimmiten positiivisesti tai ainakin toiveikkaasti. Ehkä tässä on myös osa selitystä siihen, miksi Clairin asema elokuvaohjaajien pörssissä laski toisen maailmansodan jälkeen. Kun New York Timesin kriitikko kirjoitti vuonna 1935 elokuvasta Viimeinen miljardööri (Le dernier milliardaire), hän kutsui Clairia neroksi. Toisen maailmansodan jälkeen kriitikoiden ja elokuvatoimittajien kannat alkoivat muuttua. Kenties on niin, ettei huvinäytelmien arvoa enää osattu nähdä maailmassa, joka tulkitsi itsensä tragediana.

Jos Vaikeneminen on kultaa -elokuvan estiikkaa vertaa Clairin 30-luvun tuotantoon, on ilmeistä, että Hollywood jätti jälkensä ohjaajaan. Varhaisia äänielokuvia katsoesa on ilmeistä, että Clairin tyyliin kuuluivat loisteliaat kameraliikkeet mutta samalla myös yleiskuvat, joissa kamera ei tullut kovinkaan lähelle henkilöitä. Vaikeneminen on kultaa on paljon lähempänä Hollywood-tyyliä kuin 30-luvun tuotantoa. Pitkien otosten sijaan elokuvassa on kuva-vastakuva-kerrontaa, jossa kamera tulee iholle. Myös valaistus tuo mieleen kultakauden Hollywoodin. Mutta toisaalta näyttämöllepano on ilmettyä 30-luvun elokuvaa: Vaikeneminen on kultaa näyttää poeettisen lavaste-Pariisin, jonka kaduilla laulu raikaa.

Vaikeneminen on kultaa on kiinnostava myös siksi, että se on elokuva elokuvan tekemisestä. Olisi mahdollista kirjoittaa elokuvan historia siten kuin elokuvat sen itse ovat kertoneet. Tällaiseen aiheeseen Clair tarjoaa loistavaa aineistoa. Erityisen herkullinen on lopetus. Socotoran sulttaani (Paul Demange) on tullut studioille seuramaan kuvauksia. Aiheena on itämainen tragedia, jossa rakastavaiset tapaavat salaa, isä osuu paikalle ja Madeleinen esittämä neito syöksyy ikkunasta ulos. Epätoivoinen rakastaja, Jacques, tarttuu miekkaan ja surmaa itsensä. Tällaiseen tragediaan myös Vaikeneminen on kultaa olisi voinut päättyä. Emile toteuttaa elokuvan kuitenkin uudelleen. Nyt isä päättää luopua vihastaan ja rakastavaiset saavat toisensa. Viimeisissä kuvissa tätä onnellista loppua seurataan – missäpä muualla kuin – elokuvateatterissa.

Viimeinen miljardööri (1934)

René Clairin Viimeinen miljardööri (Le dernier milliardaire, 1934) ei varmaankaan ole ohjaajansa mieleenpainuvimpia teoksia, mutta se on kiinnostava harvinaisuus, jota ei Ranskassakaan ole julkaistu kuin videokasettina 1980-luvun lopulla. Kiinnostavuutta lisää se, että juuri tähän komediaan päättyi Clairin tuottelias varhaisten äänielokuvien jakso. Ilmapiiri Euroopassa oli kiristymässä, ja jo seuraavana vuonna Clair oli tekemässä London Filmsin komediaa Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes to West, 1935). Lontoosta tie johti Hollywoodiin, jossa Clair viipyi toisen maailmansodan loppuun asti.

René Clairin omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva Viimeinen miljardööri oli ajankohtainen poliittinen satiiri, eikä ihme, että teos kiellettiin niin Saksassa kuin Italiassakin. Keskiössä on Casinario-niminen kuvitteellinen kuningaskunta, joka saa elantonsa kasinotoiminnsta. Valkokankaalla nähtävä kartta tuntuu viittaavan sijaintiin suuren valtameren rannalla, mutta tunnelmat ovat paikoin hyvinkin välimerellisiä. Monacoa muistuttava kuningaskunta ajautuu elokuvan alussa vaikeuksiin, kun rahat alkavat loppua, ja Casinario lähtee etsimään miljardööriä, joka voisi pitää talouden pystyssä. Pohatta nimeltä Banco (Max Dearly) saapuu paikalle ja saa heti diktaattorin valtuudet. Saatuaan iskun päähänsä yksinvaltias panee toimeen käsittämättömiä määräyksiä: parrakkaiden miesten on esiinnyttävä shorteissa, hatut ja kravatit kielletään, keskustelut ovat pannassa, ja kaikkien on osallistuttava kuntoharjoituksiin Casinarion keskusaukiolla. Diktaattori janoaa valtakunnan kaunista prinsessaa (Renée Saint-Cyr), mutta tämä pakenee nuoren kapellimestarin (José Noguéro) kera kaukaiselle saarelle. Banco saa vierelleen leskikuningattaren (Marthe Melliot), ja viimeisissä kuvissa onnellinen nuoripari kuuntelee paratiisisaarellaan radiolähetystä maallista mammonaa palvovasta kotimaastaan.

La Tour (1928)

René Clairin lyhyt dokumenttielokuva La Tour valmistui vuonna 1928. Se vahvistaa Clairin aiempien elokuvien viehtymyksen ilmakuviin ja korkeisiin paikkoihin. Mieleen tulevat Pariisi nukkuu -elokuvan kuvat Eiffel-tornista. Dokumentti on kooste tarkkaan mietittyjä kuvia alunperin maailmannäyttelyä varten rakennetusta rautakonstruktioista. Hetkeksi liike ylhäältä alas ja alhaalta ylös pysähtyy, ja elokuva näyttää tornin suunnittelijan Gustave Eiffelin sekä valokuvia rakennustöiden ajalta 1887–98. Lyhyen tauon jälkeen liike jatkuu.

Jos Pariisi nukkuu näyttää aution Pariisin Eiffel-tornin alla, La Tourissa katse kohdistuu itse torniin. Kamera on liikkeessä, siirtymässä koko ajan ylöspäin, ja elokuva tuntuu huipentuvan tornin laella liehuvaan trikoloriin. René Clairin La Tour edustaa elokuvallista modernismia, koneiden aikakauden hurmaa, jossa nelijalkainen rautajätti edustaa nykyajan ylevän kokemusta.

Italialainen olkihattu (1928)

Italialainen olkihattu (Un Chapeau de paille d'Italie, 1928) on René Clairin mykkäkauden helmiä, hulvaton tapakomedia, jonka lähtökohtana on Eugène Labichen ja Marc Michelin farssi vuodelta 1851. Clairin versiossa tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1895, minkä täytyy olla tietoinen viittaus elokuvahistorian varhaisvaiheisiin. Flicker Alleyn dvd-julkaisussa on mukaan Ferdinand Zeccan kymmenminuuttinen Noce en goguette (1906), jossa on paljon yhtäläisyyksiä Clairin estetiikkaan. Zeccan farssissa hääseurue remuaa ympäri kaupunkia, tanssii, juoksee, pyöräilee, veneilee... Aika pitkälti tästä on kyse myös Italialaisessa olkihatussa, tosin Clair orkesteroi kohelluksesta 1800-luvun porvarillisen elämäntavan poikkileikkauksen. Lähtökohtana ovat häät, jota alussa valmistellaan ja johon sulhanen Fadinard (Albert Préjean, toisissa koipioissa roolinimi on Ferdinand) on saapumassa Vincennesin metsän halki. Matkan teko pysähtyy ja sillä välin hevonen popsii suihinsa puolet pensaaseen tarttuneesta olkihatusta. Pensaan takaa löytyvät luutnantti Tavernier (Geymond Vital) ja rouva de Beauperthuis (Olga Tschechowa), luvattomista puuhista. Rakastavaiset vaativat välittömästi samanlaisen olkihatun, jotta rouva de Beauperthuisin petos ei paljastuisi. Elokuva kuvaa hääpäivän tapahtumia, ja juhlinnan lomassa sulhanen puhjahtaa etsimään olkihattua milloin mistäkin.

Clairin komediallinen taito on parhaimmillaan ensemble-kohtauksissa. Mieleen jää esimerkiksi elokuvan alun kohtaus Fadinardin asunnossa. Hän on kätkemässä luutnanttia ja rouvaa siksi aikaa, että hattu löytyy, kun häävieraita alkaa jo tulla sisään. Ensimmäisenä saapuu kuuro setä, joka istuu etualalle kirjaa lukemaan. Samaan aikaan taustalla alkaa vauhdikas spektaakkeli. Etu- ja taka-alan käyttö on muissakin kohtauksissa taidokasta. Ehkäpä Max Ophüls ammensi omaan tyyliinsä vaikutteita juuri Clairilta.

Labichen ja Michelin farssista on muuten tehty tulkinta myös Suomessa. Suomen Televisio taltio vuonna 1964 esityksen, jossa Fadinardina nähtiin Lasse Pöysti. Onkohan tämä Stig Törnroosin ohjaus vielä tallessa?

Le Voyage imaginaire (1925)

Le Voyage imaginaire (1925) oli René Clairin neljäs elokuva. Siinä on samaa mielikuvituksen lentoa kuin lyhyelokuvassa Pariisi nukkuu (Paris qui dort, 1925). Tällä kertaa Pariisi ei nukahda vaan pankin virkailijana työskentelevä Jean (Jean Börlin): elokuva alkaa ahtaan byroon kuvauksella. Muut työntekijät, Albert (Albert Préjean) ja Auguste (Jim Gérald) kiusaavat yksinkertaista Jeania, joka on ihastunut firman konekirjoittajaan Lucieen (Dolly Davis). Katsojalle paljastuu vasta lopussa, että Jean on nukahtanut kesken työpäivän, sillä elokuva sukeltaa kesken kaiken toimiston arkipäivästä haltioiden maailmaan. Jean tapaa niityllä vanhan eukon, joka on – tietenkin – noituuden tähden kauneutensa menettänyt sulotar. Puunonkalosta Jean syöksyy maanalaiseen maailmaan, jonne haltiat ovat vetäytyneet nykypäivän rationalismilta turvaan.

Maanalaisen maailman surrealismi muistuttaa René Clairin taiteen juurista (Entr’acte, 1924), mutta samalla se tuo mieleen Lewis Carrollin fantasiat. Jean murtaa haltioiden taian ja saa rakastettunsa mukaan paratiisiin. Tosin paha haltia lennättää paikalle myös Albertin ja Augusten. Ennen pitkää nelikon on pakko palata maan päälle. Jean saa mukaansa sormuksen, joka toteuttaa yhden toiveen, ei enempää. Animaatiota hyödyntävä Voyage imaginaire heittää ryhmän pilven mukana kohti korkeuksia, suoraan Notre Damen huipulle. Albert ja Auguste saavat huiputettua Jeania, joka käyttää ainokaisen toiveensa ja muuttuu Lucieta palvovaksi koiraksi.

Huikea loppuratkaisu sijoittuu Musée Greviniin, vahakabinetin kuvaelmien keskelle. Jean on menettämässä jo päänsä giljotiinissa, kunnes itse Charles Chaplin saapuu pelastamaan rakastavaiset. Aikakauden suurimman elokuvatähden vahapatsas vieläpä onnistuu muuttamaan Jeanin takaisin ihmiseksi. Onnen keskellä Jean herää, työnsä ääreen uupuneena, pankin toimistossa. Mielikuvitusmatka ei kuitenkaan ole eskapistinen fantasia vaan se voimaannuttaa Jeanin toteuttamaan haaveensa todellisessa elämässä.

Le Voyage imaginaire on niin kekseliäs elokuva, että katsomisen jälkeen jää ihmettelemään, minne René Clairin maine katosi toisen maailmansodan jälkeen ja miksi hänen uraltaan muistetaan useimmiten vain 30-luvun alun äänielokuvat. Nyt tuntuu, että kaikki Clairin mykkäelokuvat olisivat tutustumisen arvoisia, myöhemmästä tuotannosta puhumattakaan!

Kolme viisasta miestä (2008)

Yleensä en katso elokuvaa, jos se on televisiosta jo ehtinyt alkaa. Mika Kaurismäen ohjaus Kolme viisasta miestä (2008) oli poikkeus: avasin television kohdassa, jossa kolme ystävystä, Matti (Pertti Sveholm), Erkki (Kari Heiskanen) ja Rauno (Timo Torikka), olivat juuri istahtaneet karaokebaariin ja aloittaneet – pitkälti näyttelijöiden improvisoiman – keskustelunsa. Matti paljastuu poliisiksi, joka on juuri tullut isäksi. Erkki on valokuvaaja, joka kamppailee syöpäsairautensa kanssa, ja Rauno on Ranskaan kotiutunut näyttelijä, jonka ex-vaimo on juuri kuollut. Katsoin elokuvan alun vasta jälkeenpäin YLE Areenasta, jolloin minulle valkeni, että kaikki tämä kävi ilmi jo elokuvan alussa. Toisaalta jäin pohtimaan, mitä lisäarvoa ensimmäinen puoli tuntia toi, jos kaikki olennainen kävi ilmi rivien välistä myöhemminkin. Omassa katsomiskokemuksessani Matti, Erkki ja Rauno olivat ”historiattomia” siinä mielessä, että he olivat aivan kuin ketkä tahansa suomalaiset miehet, jotka voi kohdata jouluaattona karaokebaarissa. Toki alussa oli myös informaatiota, joka olisi ollut tarpeen tulkinnassa, esimerkiksi se, että Matin vaimo on venäläinen ja että Erkki on todella valokuvaaja. Jälkimmäistä on vaikea hyväksyä sen perusteella, mitä baarissa nähdään: Erkki alkaa räpsiä kuvia Magdaleenasta (Irina Björklund), joka on yllättäen astunut sisään. Nähtyäni elokuvan alun jäin miettimään, olisiko elokuva ollut vielä tehokkaampi puhtaampana kamaridraamana, jossa elämänkohtalot paljastuvat vain viitteellisesti. Silloin ei ehkä olisi tarvittu myöskään loppua, joka kertoo, miten henkilöille lopulta käy. Tästä huolimatta Kolme viisasta miestä toimii hienon näyttelijätyön ja sujuvan ohjauksen ansiosta.

Rio Bravo (1959)

Howard Hawks ohjasi legendaarisen lännenelokuvansa Rio Bravo (1959) pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen. Edellinen elokuva Faaraoiden maa (Land of the Pharaohs, 1955) oli taloudellinen floppi, ja Hawks oli muuttanut Eurooppaan. Vuonna 1958 hän palasi Yhdysvaltoihin ja ehdotti Jack Warnerille lännenelokuvaa. Tuottaja suhtautui nihkeästi ajatukseen, sillä paljon oli muuttunut muutamassa vuodessa. Televisio oli vakiinnuttanut asemansa, ja myöhemmin Hawks kertoi saaneensa virikkeitä nimenomaan television kerrontatavoista. Olennaista eivät olleet tarinat vaan henkilöt. Rio Bravo onkin ennen kaikkea draama, jonka keskiössä ovat persoonat, järkkymätön sheriffi John T. Chance (John Wayne), alkoholismista kärsivä apulaissheriffi Dude (Dean Martin), humoristinen marisija Stumpy (Walter Brennan), nuori ”viaton” pyssysankari Colorado (Ricky Nelson) ja kaupunkiin ilmaantuva Feathers (Angie Dickinson).

Tiettävästi Howard Hawks muokkasi kuvaustilanteessa Jules Furthmanin ja Leigh Brackettin käsikirjoitusta voimakkaasti. Dialogi on erinomaista, mutta sittenkin Hawksin kädenjäljessä viehättää moni sellainen asia, joka lähtee enemmän eleistä kuin sanoista. Rio Bravon alku on Hollywood-kontekstissä radikaali. Tarina alkaa suoraan asiasta, ilman valmistelua: Dude on kerjäämässä ryyppyä ja Joe Burdette (Claude Akins) heittää kolikon sylkykuppiin. Dude on jo nöyrymässä, kun Chance ilmaantuu paikalle. Ensimmäisten minuuttien aikana olennaiset ihmissuhteet käyvät selväksi, ja kaikki tapahtuu ilman dialogia.

Blurayn kommenttiraidalla ohjaaja John Carpenter ja elokuvahistorioitsija Richard Schickel keskustelevat Rio Bravon läpi kohtaus kohtaukselta. Carpenter hehkuttaa erityisesti jaksoa, jossa Chance ottaa alkoholittomuuden piinassa elävän Duden mukaansa kaupunkikierrokselle. Chance ja Dude kävelevät eri puolilla katua, ja yövartio, jossa jokainen ele on tarkoin harkittu, saa baletinomaisia piirteitä.

Rio Bravossa viehättää myös rytmi. Hawks ei pidä kiirettä. Elokuvalla on mittaa 141 minuuttia, mutta lopulta tuntuu, että kaikki on tarpeen. Pitkän keston aikana punoutuvat yhteen Duden kamppailu alkoholismiaan vastaan, maansa menettäneet Stumpyn halu löytää paikkansa, Nathan Burdetten pyrkimys vapauttaa veljensä Joe, Coloradon tie lainvartijaksi ja Chancen ja Feathersin orastava rakkaus. Rio Bravon hienoimman roolityön tekee Dean Martin, jonka yhteinen taival Jerry Lewisin kanssa oli juuri päättynyt ja joka sai vihdoinkin näyttää näyttelijäntaitonsa.