René Clairin Viimeinen miljardööri (Le dernier milliardaire, 1934) ei varmaankaan ole ohjaajansa mieleenpainuvimpia teoksia, mutta se on kiinnostava harvinaisuus, jota ei Ranskassakaan ole julkaistu kuin videokasettina 1980-luvun lopulla. Kiinnostavuutta lisää se, että juuri tähän komediaan päättyi Clairin tuottelias varhaisten äänielokuvien jakso. Ilmapiiri Euroopassa oli kiristymässä, ja jo seuraavana vuonna Clair oli tekemässä London Filmsin komediaa Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes to West, 1935). Lontoosta tie johti Hollywoodiin, jossa Clair viipyi toisen maailmansodan loppuun asti.René Clairin omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva Viimeinen miljardööri oli ajankohtainen poliittinen satiiri, eikä ihme, että teos kiellettiin niin Saksassa kuin Italiassakin. Keskiössä on Casinario-niminen kuvitteellinen kuningaskunta, joka saa elantonsa kasinotoiminnsta. Valkokankaalla nähtävä kartta tuntuu viittaavan sijaintiin suuren valtameren rannalla, mutta tunnelmat ovat paikoin hyvinkin välimerellisiä. Monacoa muistuttava kuningaskunta ajautuu elokuvan alussa vaikeuksiin, kun rahat alkavat loppua, ja Casinario lähtee etsimään miljardööriä, joka voisi pitää talouden pystyssä. Pohatta nimeltä Banco (Max Dearly) saapuu paikalle ja saa heti diktaattorin valtuudet. Saatuaan iskun päähänsä yksinvaltias panee toimeen käsittämättömiä määräyksiä: parrakkaiden miesten on esiinnyttävä shorteissa, hatut ja kravatit kielletään, keskustelut ovat pannassa, ja kaikkien on osallistuttava kuntoharjoituksiin Casinarion keskusaukiolla. Diktaattori janoaa valtakunnan kaunista prinsessaa (Renée Saint-Cyr), mutta tämä pakenee nuoren kapellimestarin (José Noguéro) kera kaukaiselle saarelle. Banco saa vierelleen leskikuningattaren (Marthe Melliot), ja viimeisissä kuvissa onnellinen nuoripari kuuntelee paratiisisaarellaan radiolähetystä maallista mammonaa palvovasta kotimaastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti