René Clairin 22-minuuttinen teos on dadaistisen ja surrealistisen elokuvan klassikko, alunperin tarkoitettu välinäytökseksi Ballets Suédois’n tuotantoon
Relâche, johon musiikin sävelsi Erik Satie ja näyttämökuvasta vastasi Francis Picabia. Molemmat olivat suunnittelemassa elokuvaa, ja Satie sävelsi taustan myös huikeaan, poikkeukselliseen välinäytökseen. Satie ja Picabia esiintyvät valkokankaalla jo elokuvan alussa ja hyppivät paikalle hidastetuissa kuvia sytyttämään kanuunaa. Kameran edessä esiintyivät myös Man Ray ja Marcel Duchamp, jotka pelaavat shakkia katonreunalla. Katsoja saa nähdä sarjan hätkähdyttäviä kuvia, ballerinan tanssia kuvataan alhaaltapäin lasilattian läpi, metsästäjä ampuu katonreunalla munaa, joka yhtäkkiä muuttuu linnuksi, ja ballerina paljastuu parrakkaaksi mieheksi.
Tuokion kuluttua kuvaan kurvaa hautajaissaattue, jossa vaunuja vetää kameli. Yhtäkkiä vaunut lähtevät kulkemaan omia aikojaan, ja saattue kirmaa perään. Modernistisessa jaksossa kaikki kulkuvälineet tulevat mukaan, polkupyöräilijät, autot, jokilaivat ja lopuksi vuoristorata, jonka kyydissä leikkaus vain kiihtyy kiihtymistään. René Clairin ohjaamassa välinäytöksessä kiinnostavaa on sen humoristisuus, leikillisyys: kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga kirjoitti aikanaan leikkivästä ihmisestä,
homo ludensista, ajatuksena, että leikki on kaiken kulttuurin lähtökohta. Tuntuu, että tästä kokeilusta Clair ammensi paljon myöhemminkin. Suihkulähde tuo mieleen myöhemmin Hollywoodissa syntyneen elokuvan
The Flame of New Orleans.
René Clairin 22-minuuttinen teos on dadaistisen ja surrealistisen elokuvan klassikko, alunperin tarkoitettu välinäytökseksi Ballets Suédois’n tuotantoon Relâche, johon musiikin sävelsi Erik Satie ja näyttämökuvasta vastasi Francis Picabia. Molemmat olivat suunnittelemassa elokuvaa, ja Satie sävelsi taustan myös huikeaan, poikkeukselliseen välinäytökseen. Satie ja Picabia esiintyvät valkokankaalla jo elokuvan alussa ja hyppivät paikalle hidastetuissa kuvia sytyttämään kanuunaa. Kameran edessä esiintyivät myös Man Ray ja Marcel Duchamp, jotka pelaavat shakkia katonreunalla. Katsoja saa nähdä sarjan hätkähdyttäviä kuvia, ballerinan tanssia kuvataan alhaaltapäin lasilattian läpi, metsästäjä ampuu katonreunalla munaa, joka yhtäkkiä muuttuu linnuksi, ja ballerina paljastuu parrakkaaksi mieheksi. 
Tuokion kuluttua kuvaan kurvaa hautajaissaattue, jossa vaunuja vetää kameli. Yhtäkkiä vaunut lähtevät kulkemaan omia aikojaan, ja saattue kirmaa perään. Modernistisessa jaksossa kaikki kulkuvälineet tulevat mukaan, polkupyöräilijät, autot, jokilaivat ja lopuksi vuoristorata, jonka kyydissä leikkaus vain kiihtyy kiihtymistään. René Clairin ohjaamassa välinäytöksessä kiinnostavaa on sen humoristisuus, leikillisyys: kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga kirjoitti aikanaan leikkivästä ihmisestä, homo ludensista, ajatuksena, että leikki on kaiken kulttuurin lähtökohta. Tuntuu, että tästä kokeilusta Clair ammensi paljon myöhemminkin. Suihkulähde tuo mieleen myöhemmin Hollywoodissa syntyneen elokuvan The Flame of New Orleans.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti