Hänen salainen vaimonsa (Vivacious Lady, 1938)

George Stevensin ohjaama ja tuottama Hänen salainen vaimonsa (Vivacious Lady, 1938) valmistui screwball-komedian kulta-aikana. Samana vuonna tulivat ensi-iltaan  Howard Hawksin Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) ja George Cukorin Vakka kantensa valitsee (Holiday). Ehkä Stevensin elokuvaa voisi lähinnä luonnehtia romanttiseksi komediaksi, joka sisältää screwball-elementtejä. Andrew Sarris luonnehti aikanaan screwball-komediaa ”seksikomediaksi ilman seksiä”: Hollywoodin sensuurikoodisto rajoitti voimakkaasti sitä, miten parisuhdetta voitiin kuvata. Makuuhuonetta vältettiin tapahtumien näyttämönä, ja flirttailu muuntui absurdiksi toilailuksi. 

Hänen salainen vaimonsa alkaa New Yorkissa, jonne pikkukaupungin professori, kasvitieteilijä Peter Morgan Jr. (James Stewart) on saapunut paimentamaan iloluontoista serkkuaan Keithiä (James Ellison). Yökerhossa Peter näkee laulajatar Franceyn (Ginger Rogers) esitykseen ja rakastuu päätä pahkaa. Eipä aikaakaan, kun he avioituvat, mutta Peter ei uskalla paljastaa avioliittoaan vanhemmilleen. Nuoripari saapuu Old Sharoniin, ja Francey joutuu naamioitumaan yliopisto-opiskelijaksi. Hollywood-elokuvissa ei kovinkaan usein liikuta akateemisessa maailmassa, mutta George Stevens johdattaa katsojat kasvitieteen luennoille... Peterin isä Morgan Sr. (Charles Coburn) on tyranni, jolle yliopiston maine on kaikki kaikessa. Tähän konservatiiviseen kehykseen yökerholaulajaa on vaikea sovittaa.

Hänen salainen vaimonsa on ehdottomasti James Stewartin ja Ginger Rogersin näytöstä. Molemmat ovat erinomaisia komedianäyttelijöistä, Stewart sopii epävarman, epäröivän Peterin rooliin, kun taas Rogers on juuri omimmillaan vauhdikkaassa pääroolissa. Screwball-vaihde on hurjimmillaan kohtauksessa, jossa Francey taistelee Peterin kihlatun Helenin kanssa, kohtalokkain seurauksin. Sensuurin rajoja puolestaan koettelee kohtaus, jossa Peter tunkeutuu opiskelijatytön asuntoon. Francey kutsuu seinään kiinnitettyä sänkyään lempinimellä Walter, ja Walter retkahtaa alas oven tai pöytälaatikon läimäytyksestä. Aviovuoteeksi Walterista ei tosin ole, sillä liitto sinetöityy lopulta vasta junassa, jossa myös Peterin vanhempien suhde elävöityy.

Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death, 1946)

Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death, 1946) on parhaillaan katsottavissa Yle Areenassa. Kirjoitin Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin ohjauksesta blogiini viimeksi kymmenen vuotta sitten, enkä toista noita ajatuksia enää tässä. Nyt kun elokuvan katsoi pitkän ajan jälkeen, huomio kiinnittyi siihen intesiteettiin, jolla tarina alkaa. Peter D. Carter (David Niven) on palavassa lentokoneessa, etenemässä kohti vääjäämätöntä tuhoa, kun hän käy radioteitse keskustelun tuntemattoman Junen (Kim Hunter) kanssa. Kamera tuntuu siirtyvän otos otokselta lähemmäs henkilöitä samaan aikaan, kun tunteiden vuorovaikutus tiivistyy. Tumma varjo Junen kasvoilla peittää vähitellen hänen silmänsä, kun valkenee, miten epätoivoinen Peterin tilanne on. Hämmästyttävän lyhyessä ajassa Powell ja Pressburger onnistuvat tekemään satunnaisesta keskustelusta vakuuttavan aloituksen draamalle, rakkaudelle, joka kantaa elokuvan viime metreille asti.

Kysymys elämästä ja kuolemasta taiteilee kerronnan keinojen parissa. Se tuo mieleen monet muut 1940-luvun lopun ja 1950-luvun elokuvat, joissa sivutaan kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää. Powellin ja Pressburgerin tulkinta syntyi välittömästi toisen maailmansodan jälkeen, tilanteessa, jossa kuolema ja sen muisto olivat kouriintuntuvasti läsnä. Ohjaajien mielikuvituksellisessa visiossa nimenomaan sotilaat tuntuvat jonottavan tuonpuoleiseen, tuntemattomaan maailmaan, jonne historia on heidät viskannut. Kysymys elämästä ja kuolemasta kuuluu niihin harvoihin elokuviin, joissa käytetään sekä mustavalkoista että värillistä filmiä. Kun väri oli ollut fantasian ja mielikuvituksen tunnusmerkki, Powellin ja Pressburgerin käsissä nykyhetki elää väreissä, kun taas tuonpuoleinen on mustavalkoista. Ehkäpä tämä jollakin tavoin kytkeytyy myös elokuvan optimismiin, siihen että kuolema on voitettavissa ja että tulevaisuus voi olla ennalta-arvaamaton.

Billy the Kid (1930)

King Vidor ohjasi vuonna 1930 lännenelokuvan Billy the Kid. Tunnetun Villin Lännen hahmon Henry McCarty alias William H. Bonneyn (1859–1881) kuolemasta oli kulunut vain 49 vuotta. Varmaankin elokuvateatteriden yleisössä oli useita, jotka muistivat Billyn ja hänen maineensa. King Vidorin elokuva alkaa todistajanlausunnolla, jonka on kirjoittanut Uuden Meksikon kuvernööri Richard C. Dillon. Kuvernööri vakuuttaa elokuvan olevan totuudenmukainen kuvaus tapahtumista. Tietysti kyse on vain mainostempusta, mutta tämän voi ymmärtää myös osana muuttuvaa historiantulkintaa. Elokuva perustui chicagolaisen toimittajan Walter Noble Burnsin kirjaan The Saga of Billy the Kid (1926), jota pidetään tärkeänä Billy the Kidin muiston muovaajana. Burnsin teoksessa Billyn hahmoon liitettiin aiempaa myönteisempää painotusta, ja tämä näkemys heijastuu myös King Vidorin elokuvalliseen tulkintaan. Kuvernööreistä puheen ollen: Billy the Kidin aikaan Uuden Meksikon kuvernöörinä oli Lewis Wallace, joka muistetaan  Ben Hurin kirjoittajana. Päivin hän taisteli lainsuojattomia vastaan, ja iltaisin vetäytyi kammioonsa kirjoittamaan tarinaa kristinuskon ensiaskeleista.

King Vidorin western on kiintoisa jo siksi, että se edustaa varhaista äänielokuvaa. Mykkäkauden merkkejä näkyy toki siellä täällä, useina selittävinä väliteksteinä ja kohtausten rakentelussa. Parhaimmillaan Vidor on luovassa kameran käytössä, dynaaamisuudessa, jota hän pystyy avainkohtauksissa hyödyntämään (esim. Billyn laskeutuminen vuorelta siten, että kamera seuraa perässä). Loppuratkaisu on myös kiinnostava ja epäilemättä kytkeytyy Walter Noble Burnsin teoksen henkeen. Billy the Kidistä valmistettiin samanaikaisesti kaksi, kuvasuhteiltaan erilaista versiota. Vidor kokeili laajakangasta, jota samana vuonna myös Raoul Walsh hyödynsi westernissään Onnen maata kohti (The Big Trail, 1930). Kopio ei menestynyt teatterilevityksessä kovinkaan hyvin, koska elokuvateatterit olivat juuri joutuneet investoimaan äänijärjestelmään. Vidorin Billy the Kidin laajakangasversiosta ei tiettävästi ole säilynyt.

Kun kissa tulee (Až přijde kocour, 1963)

MUBI tarjoaa parhaillaan katsojilleen Vojtěch Jasnýn hämmästyttävää elokuvaa Kun kissa tulee (Až přijde kocour, 1963). Aikanaan teos sai Cannesissa juryn erikoispalkinnon, ja se tuotiin ensi-iltaan myös Suomessa maaliskuussa 1964. Elokuva nähtiin kuitenkin jo tammikuussa tšekkoslovakialaisen elokuvan tapahtumassa, jossa vierailivat sekä ohjaaja Jasný että naispääosaa esittänyt Emília Vášáryová. Elokuva-aitta kirjoitti, että elokuva oli ”aivan verraton fantasia kissasta, joka saa ihmiset näyttämään eri värisiltä, rakastuneet punaisilta, vilpistelijät sinipunaisilta, jne.” Elokuvaa kutsuttiin lehdistössä paitsi fantasiaksi myös baletiksi ja satiiriksi. Ehkäpä luokittelun vaikeus kuvastaa parhaiten itse teosta: se on omintakeinen ja kuriton kokonaisuus.

Aloitusjaksollaan Kun kissa tulee asettaa kerronnalle lähtökohdan. Oliva (Jan Werich) on tarinan kertoja, joka kellotornista tarkastelee kaupungin elämää ja nostaa esille yksityiskohtia. Samalla kerronta saa lievästi vieraantuneen, metaelokuvallisen sävyn. Outouden tunnetta herättää kohtaus torilla, jossa koulun rehtori (Jiří Sovák) ampuu häikäilemättömästi taivaalla liihottavan kattohaikaran, vain saadakseen sen täytettynä koulunsa kokoelmiin. Elokuvan suhde eläimiin herättää muutoinkin kysymyksiä! Rehtorin alaisiin kuuluu Robert (Vlastimil Brodský), joka opettaa lapsia luovuuteen, esimiehensä vastusteluista piittaamatta. Oliva saapuu malliksi kuvaamataidon tunnille ja alkaa kertoa erikoista tarinaa taikurista (Jan Werich kaksoisroolissa), Diana-neidosta (Emília Vášáryová) ja mystisestä kissasta, joka käyttää aurinkolaseja.

Samalla kun Oliva kertoo tarinaansa, fiktio muuttuu todeksi ja taikuri saapuu kaupunkiin. Taikurin kissalla on erikoinen kyky: se näkee ihmiset värillisinä, tunteiden mukaan. Yhtäkkiä kaupungin väki näyttäytyy punaisina, keltaisina, violetteina, harmaina... Värienkäyttö on hämmästyttävää ja poikkeuksellista. Elokuvassa on ripaus Hollywood-musikaalien tuntua, mutta samalla lopputulos on avantgardinistinen. Kun kissa tulee on nautinnollinen juuri erikoisuudessaan, siinä tavassa, jolla se yhdistää satuelokuvan, fantasian ja uuden aallon keinoja.

Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950)

Nick Cravat (1912–1994) ja Burt Lancaster (1913–1994) olivat lapsuuden ystäviä. Cravat, oikealta nimeltään Cuccia, oli vuotta vanhempi, ja he tapasivat, kun Lancaster oli 9-vuotias. Yhdessä he näyttelivät paikallisissa teatteriproduktioissa New Yorkissa ja opettelivat sirkustemppuja. Heidät opittiin 1930-luvulla tuntemaan akrobaattisena Lang and Cravat -duona. Sirkuselämän Lancaster joutui jättämään vuosikymmenen lopulla käsivamman takia, mutta ystävyys säilyi. Kun Burt Lancasteristä oli tullut Hollywood-tähti, he tekivät yhdeksän yhteistä elokuvaa. Tunnetuin on vuonna 1952 valmistunut, Robert Siodmakin ohjaama Karmiininpunainen merirosvo (The Crimson Pirate), mutta parivaljakko nähtiin historiallisessa seikkailuelokuvassa jo kaksi vuotta aiemmin.

Jacques Tourneur’n ohjaama Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950) sijoittuu 1100-luvulle, vuosisadalle, joka pääsi Hollywoodissa vain harvoin valkokankaalle. Lombardialainen Dardo Bartoli (Burt Lancaster) on kuin vapaustaistelija, joka puolustaa köyhää kansaa. Kaupunkia hallitsee kreivi Ulrich (Frank Allenby), jota kutsutaan Haukaksi. Ulrichin metsästyshaukat asettuvat vastakuvaksi pikkulinnuille, jotka tuntuvat laulavan Dardon hallitsemilla metsäisillä rinteillä. Dardon paras kaveri on mykkä Piccolo (Nick Cravat), ja yhdessä kaverukset pitävät Ulrichin miehiä pilkkanaan. Cravat esitti valkokankaalla mykkää, ja sanotaan, että hänen murteensa oli niin paksua, ettei sitä olisi voinut ainakaan historiallisissa seikkailuelokuvissa käyttää!

Tourneur'n ohjaus on luistavaa ja antaa loppua kohti yhä enemmän tilaa Cravatin ja Lancasterin akrobatialle. Tarina tuo mieleen klassiset 1930-luvun seikkailuelokuvat, varsinkin Errol Flynnin tähdittämän Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood, 1938), mutta toisaalta tuntuu, että jotakin on muuttunut. Liekki ja nuoli valmistui vain viisi vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Kreivi Ulrich edustaa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, mutta katsojalle Dardon taistelu valloittajaa vastaan näyttäytyy lähihistorian kontekstissa. Dardo on vastarintaliikkeen aktiivi, joka puolustaa vapautta.

Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957)

Jacques Tourneur oli 1950-luvulla freelancer, joka pistäytyi välillä myös Euroopassa. Englannissa hän ohjasi kauhuelokuvan Paholaisen palvelija (Night of the Demon, 1957), joka perustui M. R. Jamesin tarinaan. Tourneur oli niittänyt 40-luvulla mainetta nimenomaan kauhuelokuvien ohjaajana, ja hänet tunnettiin sellaisista teoksista kuin Kissaihmiset (Cat People, 1942), Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943) ja Leopardimies (The Leopard Man, 1943). Paholaisen palvelija tarjoaa tuulahduksen klassista kauhua, sillä Tourneur on parhaimmillaan sekä hienovaraisissa viittauksissa että katsojan säikäyttämisessä. Mutta samalla elokuvassa ollaan uuden kynnyksellä, modernin kauhun äärellä. 

Paholaisen palvelijan alussa Stonehengen arvoitukselliset paadet viittaavat salaisuuksiin, jotka kumpuavat kaukaisuudesta. Katsojalle tarjotaan kauhun värityksiä, kun yötaivaan keskeltä paholainen ilmestyy kylvämään tuhoaan. Päähenkilöksi osoittautuu yhdysvaltalainen psykologi John Holden (Dana Andrews), jonka tarkoituksena on osoittaa alkemisti Karswell (Niall MacGinnis) huijariksi. Toisin käy, sillä todellisuus on tarua ihmeellisempää. Karswell joutuu kuitenkin oman kirouksensa uhriksi.

Paholaisen palvelija viehättää klassisen ja modernin kauhun omalaatuisena rajatapauksena. Se syntyi ristiriitaisissa tunnelmissa. Tuottaja Hal E. Chester halusi näyttää demonin valkokankaalla, kaikessa karmeudessaan, mutta ohjaaja Jacques Tourneur, käsikirjoittaja Charles Bennett ja pääosan esittäjä Dana Andrews vastustelivat. Tuottajan näkemys päätyi lopulta kankaalle, mutta voin hyvin ymmärtää Tourneur'n näkemyksen. Hänen estetiikkaansa olisi sopinut paremmin hienovaraisempi viittaus, ja jo erikoistehosteiden käyttö oli riski. Paholaisen täytyisi olla vakuuttava. Kenties tuottaja oli lopulta oikeassa. Jo aloituskohtauksen jälkeen on selvää, että John Holdenin rationalismi on se harhakuva, jonka täytyy särkyä. Lopuksi on pakko mainita Ted Scaifen mustavalkokuvaus. Se toimii erinomaisesti.

Merirosvojen kuningatar (Anne of the Indies, 1951)

Merirosvoelokuvia on tuotettu lähes katkeamattomasti 1900-luvun alusta lähtien. Valtaosaltaan seikkailut ovat romantisoineet 1600- ja 1700-lukujen rosvoilua ja sijoittuneen Länsi-Intian vesille. Näin on myös Jacques Tourneur'n ohjauksessa Merirosvojen kuningatar (Anne of the Indies, 1951), jonka 20th Century Fox tuotti räiskyvissä väreissä. Äkkiseltään tuntuu, että juuri toisen maailmansodan jälkeen merirosvoseikkailut olivat poikkeuksellisen värikkäitä, ylitsepursuavia. Voimakkaat värit vahvistivat niiden fantastisuutta, arkielämän ylittävää luonnetta, joka oli kuin vastakuva aikakauden mustavalkoisille, realistisemmille draamoille. Merirosvojen kuningatar on paitsi värikäs myös äänekäs: meno on hurjaa alusta lähtien, ja kohtaukset tuntuvat täyteen pakatuilta. Ei voi olla ihailematta sitä tapaa, jolla Jacques Tourneur luo täyteyden tunnun jo ensimmäisistä kohtauksista lähtien.

Valtavirrasta elokuva poikkeaa siinä suhteessa, että merirosvolaivan kapteeni on nainen. Anne Providence (Jean Peters) johtaa joukkoaan määrätietoisesti, mutta elokuva kuvaa myös sitä, miten naisen johtajuutta kyseenalaistetaan. Miehistö kutsuu häntä kapteeniksi, mutta kapteeniutta haastetaan läpi elokuvan, viimeisiin otoksiin asti. Tarina muuttuu kolmiodraamaksi, kun Anne ihastuu pelastamaansa ranskalaiseen mieheen LaRochelleen (Louis Jourdain), joka on jo naimisissa. Loppu on traaginen siinä mielessä, että Annella ole paikkaa eikä tilaa toimia. Hän  uhrautuu LaRochellen onnen hyväksi ja tuhoutuu laivansa mukana.

The Guardian -lehti totesi Merirosvojen kuningatarta arvioidessaan, että historialliset faktat saatellaan Tourneur'n käsissä oikopäätä lankulle. Tarinalla on toki hiuksenhieno historiallinen side, sillä se on saanut innoitusta irlantilaissyntyisestä Anne Bonnysta, joka vietti nuorena hurjia päiviä merirosvona. Juuri mitään muuta yhteyttä historialliseen hahmoon ei sitten olekaan. Historiallinen Anne Bonny (1697–1721) jätti lopulta merirosvon elämän taakseen, avioitui, sai kahdeksan lasta ja eli pitkän elämän.