Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964)

Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964) edustaa Howard Hawksin myöhäistuotantoa. Hawks oli edellisinä vuosikymmeninä osoittanut taitonsa eri lajityyppien mestarina. Hän oli ohjannut sujuvia komedioita, rikoselokuvia, toiminta- ja sotaelokuvia, lännenelokuvia. Miehen lempiurheilu? jäi Hawksin viimeiseksi komediaksi, ja sen oli tarkoitus palata vuonna 1938 valmistuneen Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) -elokuvan tunnelmiin. Itse asiassa Hawksin haave oli saa pääosiin samat näyttelijät, jotka olivat 30-luvulla esittäneet Susanin ja Davidin roolit, mutta Katherine Hepburn ja Cary Grant eivät olleet käytettävissä. On selvää, että elokuva olisi saanut aivan toisen sävyn, jos ikääntyneet tähdet olisivat olleet mukana. Nyt päärooleihin rekrytoitiin Rock Hudson ja Paula Prentiss, nuoremman polven näyttelijät, joiden kautta elokuvan kuvaama maailma assosioituu modernin maailman ihmissuhteisiin ja sukupuolijärjestelmään. 

Jos 30-luvun klassikon David oli paleontologi, 60-luvun tulkinnan Roger on urheiluliikkeen myyjä. Miehen lempiurheilu? alkaa kohtauksella, jossa Roger Willoughby (Rock Hudson) saapuu työpaikalleen mutta joutuu parkkipaikalla hankauksiin Abigail Pagen (Paula Prentiss) kanssa. Screwball-komedian ytimessä on yleensä sukupuolten välinen taistelu. Bringing Up Babyssa David oli sosiaalisesti avuton ja joutui alusta lähtien Susanin manipuloinnin kohteeksi. Hawksin 60-luvun tulkinnassa asetelma on huomattavasti laimeampi. Ehkä olennaisempaa on kuitenkin muuttunut konteksti. Jos 30-luvulla itsesensuurin kyllästämässä Hollywoodissa screwball-komedia tuntui radikaalilta, 60-luvulla samat asetelmat vaikuttavat konservatiivisilta.  Miehen lempiurheilu? -elokuvan Roger on kirjoittanut suositun kalastusoppaan, vaikka hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta sen paremmin kalastuksesta kuin eräelämästä muutoinkaan. Kun elokuva etenee kohti kalastuskilpailua, Roger joutuu nöyryytyksen kohteeksi. Tarinan kylkeen on ujutettu suoria lainoja Bringing Up Babystä: ne toimivat sinänsä, mutta kokonaisuutena komedia tuntuu pitkitetyltä ja katsoja odottaa jo malttamattomana loppuratkaisua. Varsinaista loppuhuipentumaa tarinaan ei kuitenkaan tule. Kun elokuva nähtiin Suomessa ensi-illassa, Kansan Uutisten kriitikko Martti Savo totesi tylysti, ettei elokuvassa ole paljoakaan omaperäistä: järvi- ja metsämaisemat haiskahtavat studiolta, ja vitsikkyytensäkin käsikirjoitus lainaa elokuvahistorian pohjattomasta varastosta. Savo kiinnittää huomiota kuitenkin elokuvan loppuun, joka myös omasta mielestäni on Hawksin parhaita oivalluksia: elokuva muuttuu mustavalkoiseksi, ja Hawks viittaa hauskasti mykkäelokuvan perinteeseen.

Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955)

Edward Dmytrykin ohjaama Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955) valmistui heti menestykseksi osoittautuneen Cainen kapinan (The Caine Mutiny, 1954) jälkeen. Ernest K. Gannin tuoreeseen romaaniin perustuva Tapasimme Hongkongissa ammentaa ajankohtaisesta aiheesta, kylmän sodan jännitteisestä tilanteesta, johon on sekoitettu ripaus 30-luvun Hollywood-elokuvista muistuttavaa orientalismia. Elokuvan alussa Jane Hoyt (Susan Hayward) saapuu Hongkongiin. Yksin matkustava nainen herättää huomiota, ja vähitellen selviää, millä asialla hän on. Hoytin puoliso on kadonnut tehdessään journalistista työtään Kiinan kansantasavallassa, ja kadonnut mies pitäisi löytää rajan takaa. Avustajakseen Jane Hoyt löytää Yhdysvalloista Honkongiin muuttaneen Hank Leen (Clark Gable).

 

Twentieth-Century Fox oli vain kaksi vuotta aiemmin tuonut markkinoille oman laajakangasteknologiansa, CinemaScopen. Tapasimme Hongkongissa hyödyntää leveää kuvaa alusta lähtien tarjotessaan näkymiä elokuvan tapahtumapaikasta. Samoihin kuviin elokuva päättyy. Tähän nojatuolimatkailulliseen tavoitteeseen nähden ristiriitaista on se, ettei Susan Hayward koskaan käynyt elokuvan tapahtumapaikalla. Hän oli juuri parhaillaan avioeroprosessin keskellä, eikä voinut matkustaa. Kaikki Haywardin kohtaukset toteutettiin Hollywoodissa. Muutamassa kuvassa Jane Hoyt nähdään Hank Leen kanssa Hongkongin katukuvassa, mutta näissä kohtauksissa käytettiin kaksoisolentoa. Ehkä tämä tuo elokuvaan ylimääräistä kankeutta. Tapasimme Hongkongissa ei ole Dmytrykin parhaita, mutta vaivatonta sitä on seurata. 

Posketonta bongausta (The Big Year, 2011)

David Frankelin ohjaama Posketonta bongausta (The Big Year, 2011) valikoitui katsottavaksi aiheen perusteella. En muista äkkiseltään toista elokuvaa, joka käsittelisi lintuharrastusta, vieläpä bongausta. Elokuvan alkuperäinen nimi The Big Year viittaa kilvoitteluun siitä, kuinka monta lajia vuoden aikana pystyy havaitsemaan. Elokuvan päähenkilöt Brad Harris (Jack Black) ja Stu Preissler (Steve Martin) haluavat viettää ”suurta vuottaan” ja rikkoa aiemmat ennätykset. Vastassa on Kenny Bostick (Owen Wilson), joka pitää nimissään edellistä ennätystä. Lajimäärä on hurja, yli 700 lajia, ja tarkoituksena on liikkua, jos oikein ymmärsin, kaikkialla Yhdysvalloissa, Alaskasta Floridaan. Kisa alkaa vuoden alusta, 1. tammikuuta, ja alussa lajeja kertyy kovaa tahtia.

Elokuvan suomalainen nimi Posketonta bongausta on jotakuinkin harhaanjohtava. Ehkä tavoite onkin ollut nimenomaan harhauttaa katsojaa ajattelemaan, että tässä elokuvassa Jack Black ja Steve Martin koheltavat ympäriinsä. Erityisen ”poskettomaksi” ei elokuvan näkemystä lintujen harrastamisesta voi kutsua, pikemminkin päinvastoin. Elokuvantekijät ovat tietoisia siitä, miten laajasta ja moni-ilmeisestä harrastuksesta on kyse. Elokuva on lopulta ihmissuhdedraama, jossa luonnon tarkkailua käsitellään eri näkökulmista. Bostickille kyse on pakkomielteenomaisesta kilpailusta, kun taas Harrisille se on pikemminkin oman identiteetin etsintää. Sekä Harrisin että Preisslerin kohdalla kyse on eheytymistarinasta: kun Harris löytää lopulta yhteyden isäänsä luontoretken aikana, Preissler jättäytyy pois yritysmaailmasta ja viettää lapsenlapsensa kanssa aikaa entistä enemmän. Posketonta bongausta on sympaattinen draamakomedia, joka onnistuu myös käsittelemään harvinaista aihettaan eri näkökulmista. 

La Tour, prends garde! (1958)

La Tour, prends garde! (1958) on historiallinen seikkailuelokuva, joka valmistui ranskalais-italialais-jugoslavialaisena yhteistyönä. Ohjaaja Georges Lampin (1901–1979) oli syntynyt Venäjällä, josta hän emigroitui 20-vuotiaana Ranskaan ja työskenteli sittemmin muun muassa René Clairin ja Abel Gancen assistenttina. Hän näytteli Jacques Feyderin Carmenissa vuonna 1926 ja Gancen Napoleonissa vuonna 1927. Jälkimmäisessä hän esitti Napoleonin veljeä Joseph Bonapartea. Uransa aikana Lampin ohjasi kymmenkunta pitkää elokuvaa ja teki lopulta monipuolisen uran muun muassa käsikirjoittajana ja tuottajana. Lampinin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Jules Verne -filmatisointi Mathias Sandorf (1963), joka olisi kiinnostavaa nähdä jo aiheensa vuoksi.

La Tour, prends garde! oli suurisuuntainen tuotanto, jossa riittää historiallista rekvisiittaa, lavasteita ja joukkokohtauksia. Se sijoittuu seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ja Ludwig XV:n aikaan. Melskeistä aikakautta katsellaan kiertävän teatteriseurueen kautta. Ryhmän johtohahmo on Henri La Tour, jota esittää Jean Marais. Pierrot'n roolissa vilahtaa tuleva ranskalaisen uuden aallon kulttinäyttelijä Jean-Pierre Léaud. Juonenkäänteet ovat sekavia ja on helppo ymmärtää, ettei Lampinin ura ohjaajana ottanut tuulta alleen. Silti elokuvassa viehättää kepeä historian käsittely. Se tuo mieleen René Clairin historialliset huvinäytelmät, eikä ihme, sillä Lampin toimi myös Clairin asisstenttina uransa alkuvaiheessa. Lampinin elokuvassa, kuten Clairinkin tuotannoissa, lähtökohtana on tietoisuus historian esittämisestä tulkintana, jonka tarkoituskaan ei ole pyrkiä realismiin tai todenkaltaisuuteen.

Keikkakuski (The Driver, 1978)

En ole koskaan ollut Walter Hillin elokuvien tuntija enkä harrastaja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa uudelleen, pitkän ajan jälkeen, ohjaajan varhaistuotantoon kuuluva Keikkakuski (The Driver, 1978). Se sai aikanaan murska-arviot, ja Hill on myöhemmin kuvannut tuottajalta saamaansa kielteisten arvioiden pinkkaa! Suhtautuminen on helppo ymmärtää, sillä ”hyvyys” tai ”huonous” riippuu pitkälti siitä, miten elokuvaa katsoo. Jos Keikkakuskia katsoo realistisesta näkökulmasta, tuntuu esimerkiksi tarinan loppu juokseenkin käsittämättömältä. Elokuvan aikana saadaan aikaan tuhoa enemmän kuin sielu sietää ja useampi henkilö päättää päivänsä, mutta päähenkilö kävelee pois poliisin virittämästä ansasta siksi, että kaikkien janoamat rahat ovatkin päätyneet kolmannen osapuolen käsiin. 

Keikkakuski (Ryan O'Neal) on suorastaan ylimaallinen autoilija, jonka taitavuus estää virkavalaa saamasta kiinni ryöstäjiä. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, jota Etsivä (Bruce Dern) maanisesti johtaa. Jos oikein muistan, kumpaakaan henkilöä ei nimetä elokuvassa tarkemmin. Tämä vain korostaa Keikkakuskin metaelokuvallisuutta. Walter Hill yhdistelee film noirin ja lännenelokuvan piirteitä takaa-ajodramaan, jonka soundscape on täynnä pyörien vinguntaa ja peltien kolinaa. Voin kuvitella, että Keikkakuskin immersiiviset ajonäkymät ovat vaikuttaneet myöhempien konsoli- ja tietokonepelien estetiikkaan. 

Hombre (1967)

Paul Newman teki ohjaaja Martin Rittin kanssa intensiivistä yhteistyötä elokuvasta Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) lähtien. Vuonna 1967 valmistunut, Elmore Leonardin romaaniin perustuva lännenelokuva Hombre oli jo heidän kuudes yhteinen elokuvansa. Tässä vaiheessa Ritt oli tullut tunnetuksi yhteiskunnallisista aiheistaan, ja Hombressa hän tarttui lännenelokuvaan, lajityyppiin, jonka tuotannollinen painopiste oli jo Sergio Leonen läpimurron jälkeen siirtynyt Eurooppaan. Hombrea pidetään revisionistisena westerninä, joka toi klassiseen lajityyppiin uudenlaisia, kriittisiä sävyjä. Selvää tietysti on, ettei aikakausien muuttuessa mitään muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Lajityyppi voi elää vain, jos se uudistuu. 

Hombren päähenkilö on John Russell (Paul Newman), joka on elänyt ja kasvanut apassien parissa. Elokuvan alkujakso on vaikuttava: näyttämölle asettuu ensimmäisenä villihevosten lauma, jota Russell tarkkailee äänettömästi. Laumaa johtaa musta ori, joka käy etsimässä vettä, menee edeltä epävarmasti ja vaaraa ennakoiden, kunnes se lopulta johdattaa ”kansansa” lähteelle. Yhtäkkiä paljastuu, että kyse on ansasta, ja hevoset joutuvat aitaukseen vangiksi. Varmaankin Ritt viittaa tällä alkuperäisten amerikkalaisten alistettuun asemaan, kansat on teljetty reservaatteihin. Aloitus tuo mieleen monia muistakin ajatuksia, kuten luonnonvoimien valjastamisen valkoisen miehen suunnitelmien ja tulevaisuudenhaaveiden palvelukseen. Ehkä aloituksen voi tulkita myös elokuvan tarinallisena enteenä: myöskään Russellilla ei ole lopulta mahdollisuutta elää vapaana, kun kerran on joutunut alistuksen kohteeksi.

Paul Newmanin näyttelijäsuoritus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että Russellin rooli ei sisällä juuri lainkaan repliikkejä. Samaan aikaan muut elokuvan henkilöt puhuvat lakkaamatta, liikaakin. Keskiössä on matka vankkureilla, joiden kyytiin sekalainen seurakunta päätyy, erityisesti Alexander Favor (Frederic March) puolisoineen. Favor on kavaltanut reservaatin varoja, mistä puolestaan rosvojoukko Cicero Grimesin (Richard Boone) johdolla on saanut vihiä. Ennakkoluulot etnisiä vähemmistöjä kohtaan nousevat matkan aikana esiin, ei vain suhteessa apasseihin vaan myös meksikolaisiin. Tarinassa on kaksikin meksikolaishahmoa, jotka ovat toisensa vastakohtia. Lopulta tarinassa on vain vähän sijaa Russellille, ja hänen ajattelunsa jää selittämättömäksi. Konflikti ilmenee kommunikoimattomuutena, haluttomuutena ymmärtää toisenlaista ajattelua.

Monsieur Personne (1936)

Christian-Jaque (1904–1994), eli oikealta nimeltään Christian Maudet, oli tuottelias ohjaaja, jonka ura ulottuu mykkäelokuvakaudelta 1980-luvulle asti. Olen viimeksi tainnut katsoa elokuvan St. Agilin salaisuus (Les disparus de Saint-Agil, 1938), joka oli monella tapaa poikkeuksellinen teos. Nyt Netflix on julkaissut suomenkielisin tekstein kaksi vuotta aiemmin valmistuneen rikoselokuvan Monsieur Personne (1936), pääroolissaan legendaarinen Jules Berry. Tämä ei ole missään tapauksessa Christian-Jaquen parhaita, eikä edes keskitasoa, ja mietinkin, millaisin perustein Netflix on oikein hankintansa tehnyt. Ehkä yritys on vain ostanut sattumanvaraisesti sarjan vanhempaa elokuvaa. 

Monsieur Personne alkaa vauhdikkaasti, varkauden kuvauksella. Estetiikka muistuttaa siitä, miten ranskalainen 30-luvun rikoselokuva vaikutti myöhemmin Hollywoodin film noir -tyyliin. Energisen alun jälkeen elokuva pysähtyy dialogipainotteiseksi puhedraamaksi. Tämä oli oikeastaan aika yllättävää, ja jäin miettimään tässä seikkaa, jota olen usein pohtinut 1910- ja 1920-lukujen kohdalla. Oliko niin, että lavasteissa tai studiossa kuvatuissa kohtauksissa kameran käyttö oli jotenkin automaattisesti jäykkää, mutta ulkona, kaupunkitilassa, kameralla ei ollut etukäteen määriteltyä paikkaa, jolloin myös visuaalisesta kielestä tuli kekseliäämpää.