Jumalat huvittelevat (1935)

Reinhold Schünzelin käsikirjoittama ja ohjaama Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935) perustuu vanhaan aiheeseen. Pohjana oli Plautuksen näytelmä Amphitryon, jota kirjailija itse kutsui tragikomediaksi. Sittemmin aiheeseen palasivat sekä Molière että Heinrich von Kleist. Schünzelin teksti kunnioittaa runomuotoisuudessaan perinteitä ja kuvaa huvinäytelmämäisen kepeästi Jupiterin (Willy Fritsch) lemmenkipeää matkaa Thebaan, jossa hän naamioituu sotaretkellä olevaksi Amphitryoniksi (Willy Fritsch) ja pyrkii viettelemään tämän vaimon Alkmenen (Käthe Gold). Apunaan Jupiterilla on tietysti Merkurius (Paul Kemp), joka ottaa Amphitryonin palvelijan Sosiaksen (Paul Kemp) hahmon. Hämmentävää Schünzelin tulkinnassa on se, että elokuva muovaa mytologiaa aivan omaan suuntaansa. Kreikkalaisessa tarustossa Zeus viettelee Alkmenen, josta tulee Herakleen äiti. Plautuksen näytelmässä Alkmene synnyttää kaksospojat, joista toinen on Amphitryonin, toinen Zeun jälkeläinen. Kun Alkmene kertoo totuuden miehelleen, tämä on vain ylpeä saatuaan jakaa vaimonsa jumalan kanssa.

Schünzelin operettimaisessa tulkinnassa säädyllisyys pitää loppuun asti. Jupiter erehtyy nauttimaan viiniä niin paljon, että sammuu ennen lemmenhetkeä Alkmenen kanssa. Eikä Alkmene tule elokuvan aikana raskaaksikaan, ja Herkules jää kaikesta päätellen syntymättä! Niille saksalaisille katsojille, joille Kleistin näytelmä oli hyvässä muistissa, Jumalat huvittelevat on tarjonnut kiistattoman yllätyksen, eikä yllättävyydessään säädyllinen loppuratkaisu tunnukaan konservatiiviselta. Loppukohtauksessa Juno (Adele Sandrock) tulee noutamaan miehensä takaisin pilvien tuolle puolen, ja elokuva päättyy sodasta palanneen miehen ja uskollisen vaimon loppusuudelmaan.

Kepeydestä huolimatta Jumalat huvittelevat tuntuu traagiselta siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli juutalaissyntyisen Reinhold Schünzelin viimeisiä elokuvia Saksassa. Olosuhteet olivat jo kiristyneet, mutta ohjaajan suosiota eivät natsitkaan voineet väheksyä.