23. maaliskuuta 2008

Saksa vuonna nolla (1948)

Roberto Rossellini tuli toisen maailmansodan jälkeen tunnetuksi Italian yhteiskunnallisia ongelmia käsittelevistä elokuvistaan, mutta vuonna 1948 valmistunut Saksa vuonna nolla (Germania anno zero) sijoittuu Berliiniin, raunioituneen kaupungin keskelle. Eilen katsomaamme Billy Wilderin Berliinn raunioiden keskellä -elokuvaan verrattuna Saksa vuonna nolla on kuin toisesta maailmasta. Teokset ovat valmistuneet samana vuonna, mutta kun Wilderin dokumentaaristen alkukuvien jälkeen kohtaukset on pääasiassa purkitettu Paramountin studioilla, kaupungin topografia jää väistämättä kaukaiseksi. Rossellinin elokuvassa Berliinin pirstaleet ovat kaikkialla läsnä, piinallisesti, muistuttamassa siitä, että kaupungin raunioituneisuus on elokuvan henkilöiden sielunelämän kuva. Saksa vuonna nolla näyttää kaiken hajonneena. Keskiössä on perhe, joka elää huoneenvuokralautakunnan määräyksestä pienessä keittiöhuoneessa. Sairas isä makaa vuoteella, tytär hoivaa häntä, vanhin poika on piilossa viranomaisilta ja nuorin poika Edmund, päähenkilö, yrittää hankkia perheelle elantoa. Aloituskohtauksessa 13-vuotias poika joutuu lähtemään hautausmaalta, jossa hän on ollut kaivamassa viimeisiä leposijoja sodan uhreille. Lapsi ei pääse työhön, ja mustan pörssin maailma on armoton. Rossellinin elokuvassa sodanjälkeinen tilanne on nollapiste: kaikkien on aloitettava tyhjästä. Elokuvan perhe on menettänyt äitinsä sodassa ja isäkin on vakavasti sairaana. Vanhempien sukupolvi ei jätä mitään muuta perintöä lapsilleen kuin ahdistuksen ja syyllisyyden. Onnettomimmassa tilanteessa on Edmund: hän ei ole kokenut sodan selviytymistarinaa, ja hänen arvomaailmansa muotoutuu sodan jälkeisen epätoivon keskellä. Hämmästyttävä elokuva viittaa teemoihin, joita ei yleensä 1940-luvun teoksissa käsitelty: pedofilia, isänmurha, itsemurha... Armottomuudessaan Saksa vuonna nolla muistuttaa Luis Buñuelin nuorisokuvausta Los Olvidados (1950).

Saksa vuonna nolla syntyi kolmen käsikirjoittajan yhteistyönä. Roberto Rossellinin ja Sergio Amidein lisäksi tekstiä oli kirjoittamassa königsbergiläissyntyinen Max Kolpé (1905-98), jonka kynästä koko saksankielinen dialogi on lähtöisin. Kolpé oli tehnyt pitkän uran Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoitti tekstejä muun muassa Henri Decoinin, Max Ophülsin ja Sam Woodin elokuviin. Weimarin tasavallan aikaan Kolpé oli työskennellyt myös yhdessä Billy Wilderin kanssa: heidän yhteinen käsikirjoituksensa löytyy elokuvasta Das Blaue vom Himmel (1932).

5 kommenttia:

Sedis kirjoitti...

Suomalaisissa 1940-luvun elokuvissa itsemurha on aivan keskeinen elementti.

Hannu Salmi kirjoitti...

Tarkoitin oikeastaan lapsen itsemurhaa. Muistatko yhtään esimerkkiä suomalaisen elokuvan puolelta?

Sedis kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Sedis kirjoitti...

Olisiko mennyt suodattimista läpi? 1940-luku ajoi päinvastaista politiikkaa abortin vastaisuutta myöten.

Aika nuoria naisia ja miehiä ne itsemurhan tekijät ja yrittäjät ovat.

Lenita Airisto viittasi viimeisimmässä puheenvuorossaan siihen, kuinka naiset ovat ottaneet tekstiviesti- ym. seksiskandaaleissa otteen: nyt miehet saavat pelätä heitä. Enää eivät hyväksikäytetyt piiat juokse koskeen, hän sanoi - tässä muistinvaraisesti toistettuna.

Anonyymi kirjoitti...

Rossellinin 'Germania anno zero' täyttää kulttifilmin tunnusmerkit. Se on italialaisen neorealismin satoisa kuvaus ihmisen ja kaupungin kohtaamisesta ns. rajatilanteessa, kun sekä ihminen että kaupunki on raunioina. Siinä tilanteessa ihmisyys eli korkea moraali, siis hyve, tai hyvyys, on hyvinkin mahdollista, tai ainakin pyrkimys siihen on mitä arvokkainta. 13-vuotias Edmund osoittaa inhimillistä suuruutta ja roomalaishyvettä constantia niin kauan, kuin voi. Kiitos Hannulle filmiä eksplikoivista sanoista. Teen varmaan aiheesta oman blogin ennen, kuin joulu saa.