Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948)

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948) on ollut aina Carol Reed -suosikkejani. Se teki aikanaan ensimmäisellä katselukerralla suuren vaikutuksen, ehkä juuri siinä tavassa, jolla se kuvasi lapsen näkökulmaa. Graham Greenen tarinaan perustuvassa elokuvassa ollaan suurlähettilään kodissa, jonne isäntäparin pieni poika Philippe (Bobby Henrey) on jätetty yksin palvelusväen kanssa. Philippen idoli on hovimestari Baines (Ralph Richardson), ja Carol Reed onnistuu loistavasti jo muutamilla kuvilla luonnehtimaan suhdetta. Rouva Baines (Sonia Dresdel) kuvataan kuin satukirjojen pahana äitipuolena. Hänen julmuutensa sinetöi se tapa, jolla Philippen vaalima vaskitsa joutuu päättämään päivänsä. Hahmot ovat karikatyyrinomaisia, mikä luo elokuvaan ristiriitaisen, monitulkintaisen atmosfäärin. Toisaalta elokuvassa katsotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, mutta toisaalta katsoja näkee myös enemmän kuin Philippe ja joutuu arvuuttelemaan, miten lapsi tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa. Koska hahmotkin ovat karikatyyrinomaisia, ei lopulta ole varmaa sekään, näkeekö katsoja tarinaa kaikkitietävästä asemastaan.

Valheitten talo rakentuu kolmidraaman varaan. Bainesilla on suhde talossa sihteerinä työskennelleeseen Juliehen (Michèle Morgan), ja kun rouva Baines saa tästä vihiä, hän jää vaanimaan lemmenparia, kohtalokkain seurauksin. Elokuva rakentaa trilleriä Philippen näkökulman kautta, kuvaamalla, miten hän uskoo Bainesin murhaajaksi. Katsoja tietää asioiden oikean laidan, mutta tarinan viiltävyys on sen uumoilussa, miten kaikki tämä vaikuttaa Philippeen. Valheitten taloa katsoessa jäin miettimään, miten tärkeäksi lapsen näkökulma tuli toisen maailmansodan jälkeen valmistuneissa elokuvissa. Roberto Rossellini ohjasi elokuvan Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948), René Clement elokuvan Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), Astrid Henning-Jensen elokuvansa Paw – poika kahdesta maailmasta (Paw, 1959) ja Satyajit Ray vaikuttavan Apu-trilogiansa 1955–1959. Sodan jälkeen lapsen maailma herätti sekä kiinnostusta että huolta, ja toisaalta 50-luvulla lapsia ei enemmän kuin pitkiin aikoihin.