Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama Max Manus (2008) oli valmistuessaan Norjan suosituin elokuva. Kansaa virtasi teattereihin katsomaan tunnetun vastarintaliikkeen taistelijan Max Manusin (1914–1996) elämäntarinaa. Manus oli vapaaehtoisena Suomessa talvisodan aikaan, ja palattuaan Norjaan hän ryhtyi toveriensa kanssa taistelemaan Saksan miehitysvaltaa vastaan, aluksi propagandalehtiä valmistamalla, lopuksi terroritekoja suunnittelemalla ja toteuttamalla. Elokuvatulkinnassa talvisota saa vahvan esikuvallisen aseman. Alussa ollaan Suomessa, takautumajaksossa, joka palaa myöhemminkin.
Max Manus alkaa kankeahkosti mutta sujuvoituu, kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin. Max (Aksel Hennie) saa koulutuksen Skotlannissa ja palaa Norjaan tositoimiin. Suhde Tikkeniin eli Ida Nikoline Lindebrækkeen (Agnes Kittelsen) orastaa, mutta sodan aikana kaikki huomio kohdistuu taisteluun saksalaisia vastaan. Todellisessa elämässä Max ja Tikken avoituivat sodan jälkeen vuonna 1947. Kun sota lopulta päättyy, Maxin elämä nyrjähtää, vaikka sitä ei kovin pitkälti kuvatakaan. Toverit ympäriltä ovat kuolleet, ja elämän tarkoitus oli yhtäkkiä poissa. Elokuva ei etene pidemmälle ajassa, mutta suuria vaikeuksia Max Manusilla oli tulevina vuosikymmeninä. Hän näki painajaisia, kärsi sodan kokemuksista ja alkoholisoitui. Norjalaisille katsojille tämä on varmaankin tuttua, ja siksi elokuva lopussa myös viittaa siihen suuntaan, jonka sotasankari rauhan koitettua sai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti