1. tammikuuta 2024

Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023)

Vuoden 2024 ensimmäinen elokuvani on Hayao Miyazakin Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023). Mieli on tehnyt käydä se katsomassa jo aiemmin, mutta aika ei ennen joulua riittänyt. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten melankolisesti, miten surullista on, että ”Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) on Hayao Miyazakin viimeinen ohjaus”. Se ei todellakaan jäänyt viimeiseksi, vaikka siltä näytti. Uusi elokuva Poika ja haikara on monella tavalla kiinnostava tiivistys pitkän uran vaiheista: se viittaa moniin Miyazakin aiempiin teoksiin, mieleen tulee esimerkiksi äidin sairaus ja elo maaseudulla elokuvassa Naapurini TotoroPoika ja haikara tuntuu myös jatkavan Tuuli nousee -elokuvan aiheita, sillä päähenkilö Mahiton isä työskentelee lentokoneiden suunnittelun ja rakentamisen parissa. Nämä molemmat näkökulmat tuovat elokuvaan omaelämäkerrallisuutta, sillä nuoren Hayaon elämään vaikuttivat sekä äidin tuberkuloosi että isän työskentely lentokoneteollisuudessa. Näiden lisäksi Poika ja haikara tarjoaa paljon muitakin viittauksia ja linkityksiä aiempaan tuotantoon: se tuntuu vetävän yhteen pitkän uran tunnusmerkkejä. Musiikista vastaa tuttuun tapaan Joe Hisaishi: kun ajattelen aiempia Miyazaki-elokuvia, koskettavimmat kohtaukset ovat olleet juuri Hisaishin musiikin tahdittamia. Nyt tällaista avainkohtausta ei ainakaan kertakatsomisella löytynyt.

Poika ja haikara alkaa sodan keskeltä. Pommitukset murjovat Tokiota, ja Mahiton äiti menehtyy tulipalossa. Alkujakso on elokuvan vaikuttavimpia. Jos oikein muistan elokuvan kronologiaa, niin Mahiko toteaa äidin kuolleen kolmantena vuonna sodan alkamisen jälkeen. Japanista tuli sodan osapuoli joulukuussa 1941, jolloin äidin kuolema sijoittuisi vuoden 1944 puolelle. Alkutekstien jälkeen Poika ja haikara siirtyy vuotta myöhemmäs, siis vuoteen 1945, ja isä saattaa Mahikon maaseudulle. Isän uusi puoliso on Mahikon äidin sisar Natsuko, joka on raskaana. Natsuko haluaisi tutustua paremmin Mahikoon, joka puolestaan kärsii äitinsä menetyksestä. Liekkien nielemän äidin kuva palaa mieleen. Vähitellen avautuu Miyazakin mielikuvituksen arsenaali: harmaahaikara johdattaa Mahikon toiseen maailmaan, tuonpuoleiseen, joka aluksi näyttää tuonelalta mutta joka osoittautuu useiden rinnakkaisten maailmojen labyrintiksi. Suljettu, salaperäinen torni ja tunnelien verkosto on Mahikon isoisosedän rakentama, ja ainakin minusta isoisosedän nuoruuden kuva muistuttaa erehdyttävästi Jean Sibeliusta (tosin vanhuksena hän näyttää enemmän Einsteinilta)! 

Poika ja haikara vyöryttää fantastisia näkymiä: aaltoileva meri, jossa ei ole kaloja, nälkiintyneet pelikaanit, jotka kamppailevat henkensä edestä, pienet warawarat, jotka kohoavat kohti uudestisyntymäänsä, papukaijakuningas, jonka yksivaltius tuntuu viittavan totalitarismiin, lähinnä Mussoliniin... Isoisosedän rakennus on mahdollisten ja mahdottomien maailmojen risteysasema. Jokaisella maailmalla on oma ovensa, ja ovi numero 132 johtaa Mahikon maailmaan. Retkellään Mahiko tapaa äitinsä, ja yhteisymmärryksessä äiti siirtyy omaan tuonpuoleiseensa samalla, kun Mahiko palaa Natsuko mukanaan kotiin. Tällä välin Mahiko on ehtinyt tavata isoisosetänsä, joka hallitsee maailmojaan ja tuntuu etsivän tasapainoa. Isoisosedän voi tulkita Miyazakin alter egona, sillä animaatioelokuvien mestari on itse uransa aikana luonut lukemattomia mahdollisia maailmoja. Nyt ne tulevat tiensä päähän. Jos olen tulkinnut elokuvan kronologiaa oikein, taitekohta sijoittuu vuoteen 1945. Ehkä isoisosedän maailman luhistuminen voisi viitata myös siihen historian käänteeseen, jonka Hiroshiman ja Nagasakin pommit aiheuttivat. Niihin ei suoraan viitata, mutta Pojan ja haikaran voi nähdä selviytymistarinana: monet menneisyyden polut katkeavat, mutta elämä jatkuu. Elokuvan alkuperäinen, japaninkielinen nimi viittaa siihen, miten elämää oikeastaan pitäisi elää. Isoisosetä tuntuu etsivän tasapainoa, mihin palikoiden kokoaminen viittaa, mutta maailma on lopultakin epätäydellinen. Lopussa Mahiko tuntuu hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on. Aivan viimeisissä kuvissa siirrytään kaksi vuotta ajassa eteenpäin, siis vuoteen 1947: pikkuveli on syntynyt, ja Mahiko jättää lakoniset jäähyväiset sille maailmalle, johon haikara oli hänet johdattanut.


Ei kommentteja: