Oppenheimer (2023)

Christopher Nolanin Oppenheimer (2023) on ollut kesän 2023 odotetuimpia elokuvia, jo pelkästään siksi, että Nolanin omintakeisissa teoksissa on aina ollut yllätyksellisyyttä. Aihepiirikin on kiinnostava, sillä J. Robert Oppenheimerin (1904–1967) elämä ja ura antavat mahdollisuuden käsitellä paitsi käänteentekeviä tapahtumia 1900-luvun historiassa myös tieteen ja politiikan rajapintaa. Elokuvan taustana on Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin vuonna 2005 julkaisema biografia American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer. Jo alkuperäisteoksen nimessä Oppenheimer rinnastuu myyttiseen Prometheukseen, titaaniin, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus-myyttiä on usein tulkittu tarinana, joka viittaa tieteen ja teknologian merkitykseen. Prometheuksen tuli on alkupiste kehitykselle, jota on vaikea pysäyttää tai hillitä. Myös Nolanin teos korostaa Oppenheimeria ketjureaktion ja arvaamattoman kehityskulun alkuun saattajana. Oppenheimeria, ja ylipäätään Manhattan-projektia, on toki aikaisemminkin käsitelty. Yleisradio toteutti jo vuonna 1964 Timo Bergholmin ohjaamana Heinar Kipphardtin näytelmän Tapaus Oppenheimer, Jouko Turkan sovituksena. Nimiroolia tulkitsi Matti Oravisto. Näytelmä keskittyi kuulustelupöytäkirjojen avaamaan aineistoon, ja tämä materiaali on myös Nolanin elokuvan keskiössä. Toinen rinnastuskohta voisi olla Michael Fraynin näytelmä Copenhagen (1998), joka keskittyy Niels Bohrin ja Werner Heisenbergin kohtaamiseen. Molemmat fyysikot esiintyvät Nolanin elokuvassa. Tuore modernin fysiikan dramaattinen kuvaus on Seppo Parkkisen kirjoittama Raumzeit, jonka teatteriryhmä Kolmas tila esitti alkuvuonna 2023. Teatteri- ja elokuvatulkintoja on toki myös Julius ja Ethel Rosenbergin tapauksesta, johon Nolanin Oppenheimer ei muistaakseni viittaa.

Olen aina suhtautunut varauksellisesti kolmetuntisiin elokuviin, varsinkin siksi, etteivät kaikki kohtaukset ole aina tuntuneet perustelluilta. Helposti tulee suvantovaiheita, joissa katsojan valppaus pettää. Oppenheimerin kohdalla rakenne kuitenkin kestää todella hyvin. Katsoin kelloa esityksen aikana, ja mielestäni teos jakaantui selkeästi kolmeen tunnin jaksoon. Ensimmäisessä osuudessa käsitellään Oppenheimerin (Cillian Murphy) uran alkuvaihetta ja rekrytointia Manhattan-projektiin. Toisessa osassa siirrytään Los Alamosiin, ja kehitystyö alkaa. Toinen tunti päättyy Trinity-kokeeseen. Elokuvan viimeinen tunti keskittyy seuraamaan rinnakkain kahta kuulustelua, suljettujen ovien takana pidettyä turvallisuusselvitystä keväällä 1954 ja vuoden 1959 kuulemista, jossa taustalla lankoja vedelleen Lewis Straussin (Robert Downey Jr.) rooli paljastui. Christopher Nolan rakentaa kuitenkin yhtenäisyyttä elokuvaan ylittämällä näiden osioiden rajoja, ja lopun kuuluisteluista nähdään "etuistumia" jo alussa. Samalla rytmi luo jännitettä, kun katsoja ei vielä täysin hahmota, mihin kuulustelut liittyvät. Vuoden 1959 osuudet on toteutettu mustavalkoisina ja vuoden 1954 kuulustelu värillisenä. Tämä auttaa paremmin hahmottamaan aikatasojen välisiä eroja. Tähän väliin voi todeta, että myös näyttelijäsuoritukset pitävät mielenkiinnon yllä. Cillian Murphyn ja Robert Downey Jr.:n lisäksi jää mieleen Gary Oldmanin hämmästyttävä tulkinta Harry S. Trumanista.

Oppenheimerista voisi nostaa esille paljonkin siitä tavasta, jolla se kuvaa päähenkilöään, hänen elämäänsä, modernin fysiikan kehitystä, toisen maailmansodan päätöstä, Hiroshiman ja Nagasakin pommien merkitystä, kylmän sodan alkuvaiheita tai Yhdysvaltain poliittista näyttämöä. Keskustella voisi myös estetiikasta. Oppenheimer on hyvin dialogipainotteinen, vaikka se on samaan aikaan visuaalinen. Hiroshiman ja Nagasakin pommien vaikutukset ovat pitkälti poissaolevia, näkymättömissä, ja ehkä juuri siksi kohtaus, jossa Oppenheimer puhuu Manhattan-projektin työntekijöille, on vaikuttava. Perusteet ovat järkähtäneet, ja Oppenheimerin näky on hyytävä. Jäin katsoessa pohdiskelemaan elokuvan näkemystä ketjureaktioista, jotka katoavat synnyttäjiensä ulottuvilta. Häivähtävänä epäröintinä esiintyy pelko siitä, että ydinreaktio leviäisi ilmakehässä ja synnyttäisi globaalin tuhon. Tästä todella keskusteltiin. Mieleeni on jäänyt kohtaaminen professori Jorma K. Miettisen kanssa vuonna 1996. Järjestimme silloin yliopistolla seminaarin katastrofien historiasta, ja menimme tilaisuuden jälkeen keskustelemaan ravintola Hämeenporttiin. Miettinen muisteli, miten nuoret tutkijat olivat tästä mahdollisuudesta keskustelleet. Kyse ei ollut vain Manhattan-projektin laskelmista vaan laajemmin pohditusta kysymyksestä. Christopher Nolanin tulkinnassa ketjureaktio saa abstraktimman merkityksen. Vaikka elokuvassa vaaraa pidetään vähäisenä, ketjureaktio lähtee liikkeelle toisessa mielessä, teknologisena kehityskulkuna, joka johti kylmän sodan asevarusteluun, kolmannen maailmansodan uhkaan, ja vielä laajemmin tieteellisteknologiseen kehitykseen, joka on karannut käsistä. Oppenheimerin viimeisissä kuvissa ilmakehä näyttää olevan liekeissä. Nolan tuntuu viittaavan siihen, miten olemme jo saattaneet liikkeelle sellaisia yhteenpunoutuneita kehityskulkuja, joita emme enää pysty hillitsemään.