Mahdoton tehtävä – Mission: Impossible -sarja

Kävimme katsomassa tuoreen toimintaelokuvan Mission: Impossible – Dead Reckoning Part One (2023). Jo ensimmäisistä kuvista lähtien ymmärsin olevani siinä mielessä sivuraiteella, että en ole seurannut sarjaa ja nähnyt aiempia osia, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Aivan tietämätön en kuitenkaan ollut siinä mielessä, että lapsena katsoin tv-sarjaa Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible), jota tehtiin vuosina 1966–1973. Suomessa sarjaa esitettiin syksystä 1967 lähtien. Ryhmä selviytyi aina tehtävistään: alkuperäisnimestään huolimatta tehtävät eivät olleet mahdottomia, vaan jokainen jakso osoitti, mitä teknologian, ja naamioitumistaitojen, avulla voidaan saavuttaa. Vaarallisia tehtävät kyllä olivat, ja tässä suhteessa 1990-luvulla alkanut elokuvasarja on edennyt vielä pidemmälle. Joitakin vuosia sitten katsoimme vielä elokuvasarjan ensimmäisen osan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible, 1996), jonka ohjaaja Brian de Palma piti todella taitavasti otteessaan. Innostus heräsi, mutta seuraavassa, John Woon ohjauksessa, mielenkiintoni pysähtyi ensimmäisen tunnin aikana ja seurasi monien vuosien katkos.

Nyt terästäydyimme, ja katsoimme sekä uutuuden että kaksi Christopher McQuarrien ohjaamaa aiempaa osaa, eli sarjan viidennen ja kuudennen elokuvan. Elokuvateattereissa pyörivä Dead Reckoning Part One on jo Tom Cruisen tähdittämän sikermän seitsemäs lenkki, ja kuten nimi vihjaa, kahdeksas elokuva on jo tulossa. Koska katsoimme elokuvat takaperoisessa järjestyksessä, en tietenkään tunnistanut sarjan näyttelijäkaartia ja henkilöhahmoja. Uusimman kohdalla olisi esimerkiksi ollut hyvä tietää, että venetsialaisessa palatsissa diskoiltaa viettävä Alanna Mitsopolis (Vanessa Kirby) oli nähty myös viidennessä elokuvassa, jossa Pariisin Grand Palais oli muutettu yökerhoksi. Paljon on myös kaukaisen tv-sarjan peruja, esimerkiksi se, että päähenkilö Ethan Hunt saa jakson alussa tehtävä, ja viesti tuhoutuu in five seconds. Elokuvat jakaantuvat selkeisiin jaksoihin, joita tapahtumapaikkojen siirtymät osoittavat. Elokuvan Mission: Impossible – Rogue Nation (2015) viihdyttävimpiä jaksoja on Wienin valtionoopperan kulisseihin sijoittuvat action-kohtaus, jossa Puccinin Turandot-oopperan aikana Ethan Hunt onnistuu estämään salamurhan. Kohtaus tuo mieleen Alfred Hitchcockin elokuvan Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much, 1956), jossa salamurhaa tehdään Royal Albert Hallissa. Tällä kertaa ratkaiseva laukaus on suunniteltu ”Nessun dorman” huipennukseen. Hyvin näyttävästi elokuvat hyödyntävät myös kaupunkitilaa, niin katuja kuin viemäreitäkin. Sarjan aiemmissa osissa hurjastellaan muun muassa Lontoossa ja Pariisissa. Seitsemäs elokuva vie katsojan Rooman ydinkeskustaan historiallisten monumenttien keskelle. 

Jos aiemmissa sarjan osissa taisteltiin kansainvälisiä rikollisjärjestöjä vastaan, Dead Reckoning Part One siirtää fokuksen digitaalisen kulttuurin maailmaan. Jos oikein tulkitsen, se leikittelee ajankohtaisella tekoälykeskustelulla. Mystinen Entiteetti kykenee ajattelemaan itsenäisesti, ja samalla siitä on tullut vaarallinen ase niille, jotka pystyvät sitä hyödyntämään. Elokuva esittää melko raadollisen näkökulman valtioiden intresseistä, sillä tarinan henkilöt toteavat, että mikä tahansa valtio olisi valmis tappamaan saadakseen aseen käsiinsä. Hitchcock puhui jännityselokuviensa kohdalla MacGuffinista, jolla hän tarkoitti tarinankerrontaa motivoivaa tekijää. Tässä elokuvassa se on avain, joka on puolitettu. Koko elokuva rakentuu tämän avaimen metsästyksen ympärille. Varmaankin seuraavassa elokuvassa etsitään lukkoa, johon se sopii.